Kauniin-näköinenpä se linna on vieläkin keskiaikuisessa muodossaan, ja vuosisadat ovat sitä varovaisesti kätelleet; vasta nyky-ajan käytännöllistä hyötyä tavoitteleva henki on osaksi sen valleista kukkulat pois-vienyt. Yhdessä tornissa oli ennen aikaan nähtävänä Birger Jarlin kuva, kalkki toisessa, monikielinen ruoska toisessa kädessään, oikein voimallisen lähetyssaarnaajan esikuvana. Kapean, yhteen torniin vievän käytävän nurkassa on komero, johon tarinan mukaan jarlin sisar elävältä muurattiin sisään, siitä syystä että oli yhteen pakanallisista Suomalaisista rakastunut. Historia tosin tästä ei tiedä mitään, mutta onpa muutama romantisuuden rakastaja katsonut aineen novelliksi kelpaavaksi.
Suomen vanhimmat kaupungit ovat kaikki syntyneet kauppapaikoille meren rantamailla, ja pitkä aika kului ennenkuin Birger Jarlin linnan edustalle kasvoi pieni kauppala. Se otti paikkansa salmen äyräälle, linnan eteläpuolelle, sai ensimmäiset oikeuskirjansa Pietari Brahelta v. 1650; sillä oli kahdet markkinat vuodessa, mutta kauan aikaa antoi — virallisen tilastotieteen sanoilla puhuen — "krouvinpito sille vähäisen elantonsa": — sotamiehillä tavallisesti on kurkku kuiva. Vuosi 1770, jolloin se vielä kappaleen etelämmäksi muutettiin, on vasta Hämeenlinnan kaupungin oikea syntymävuosi; uusi asemanjärjestys tuli valmiiksi vasta v. 1798. Parolan nummi, jossa avaralla hietakankaalla 100,000 miestä aivan mukavasti saattaisi pitää sotaa, oli hamasta Kustaa III:n ajoista kuuluisana leiripaikkana Suomen armeijan kokouksia sekä sotaharjoituksia varten. Täällä, katselmusta pitäessä, putosi se nerokas kuningas hevosen selästä ja katkaisi jalkansa v. 1782; täällä myös Aleksanteri II katsasti uudestaan kokoonpannun Suomen ruotuväen v. 1863, ja tälle paikalle tämän väen upseerit, ikään kuin aavistaen meidän armeijan pian tapahtuvaa, surettavaa hajottamista, asettivat komean vaskileijonan, joka samassa on muistopatsas rakkaalle hallitsijalle sekä kuolemaan asti uskolliselle soturi-sukukunnalle. Tällä vaskileijonallakin on historiansa, mutta se on jälkimaailman kirjoitettava.
Hämeenlinnan kaupungista paloi 2/3 osaa Syysk. 14 p. 1831 ja on se sen perästä "ehdompana entistänsä" kohonnut tuhastaan. Eräs maaherra, vapaaherra Rehbinder, on rakentanut itselleen kestävämmän muistopatsaan kuin mitä aikalaisensa käsittivät. Hän on kuritusvankien työllä luonut pohjoispuolelle kaupunkia mitä ihanimman puiston mäkien, lahtien ja salmien välille. Ja toisellakin puolella salmea on hän raivannut tien jyrkkäseinäiselle Aulangon vuorelle, jossa katselijan silmien eteen avautuu näkö-ala niin jylhä, järvi niin pimentoinen, kuin ainoasti Skotlannissa ja Suomessa voi saada nähdä.
Munsterhjelm on maalannut kuvansa puiston puolelta. Me näemme salmen ynnä siinä kulkevan pienen höyryn kanssa vasemmalla puolella, ja edustalla pienessä veneessä kaksi herraa nuottaa laskemassa. Tuolla sievällä niemellä seisoo rakennuksia täällä majailevan Venäjän sotaväen varalle, sillä Hämeenlinna yhä edelleen on asevarasto ja sodan aikana tärkeä paikka. Perempänä näkyy linna, sen takana osa kaupunkia omituisen kirkkonsa kanssa, jolla on pyörön muoto, saarnatuoli keskikohdassa. Oikealla sivulla näemme kappaleen niitä lehto-kujia, jotka kaupunkiin saattavat; aivan perällä Wanajaveden sulku-rajoina olevat vuoriharjut. Koko seutu on rikas ihanista näköaloista.
Hämeenlinna on nyt muuttunut Helsingin etukaupungiksi. Sen ulkonainen muoto, elämäntavat ja hinnat mukaantuvat yhä enemmän pääkaupunkia myöten, vaan yhtähyvin tuntuu kohta, että täällä ollaan kymmenen peninkulman päässä meren rannalta. Kesäilma on täynnä havumetsäin hajua, keväät ovat aikaisemmat, vikeriäisyys tuuheampi, luonnon vaikutus vähemmin häiritty. Rautatie, kauppaliike, sotaväki voivat ainoasti hetkeksi synnyttää jotain liikunnon tapaista. Hetken päästä on jo Suomen luonto jälleen päässyt yksin valtahansa; sanoin selittämätön yksinäisyyden tunne leviää vastustamattomalla voimalla koreain, säännöllisten katujen, ihanain puistojen, rauhaisain järvien, vuoriharjujen ja tasaisen, avaran, äärettömän kankaan yli.
19. Maantie Tampereen seudulla.
(H. Munsterhjelm).
Syyskuu-päivä sateen perästä. Kaikki ojat täynnä vettä, puiden latvoista tippuu. Pilvet tulevat ohuemmiksi; järvi makaa hiljaa, synkkämielisenä, ääneti.
Maantie, muulloin niin kova ja tasainen, on nyt kuopautunut rattaitten jäljistä. Se on tiheäliikkeinen tie. Suomen rautateitten nykyisestä pohjoispäästä, Hämeenlinnasta, virtaa liike pohjoseenpäin Tampereelle, tehdaskaupunkiin. Monilukuiset matkustavaiset yhä kiistelevät raskaitten tavarakuormien kanssa puolesta tiestä. Tällä kertaa näemme kuitenkin ainoasti yhdet ajopelit, yksi hevonen edessä, jotka pohjoseenpäin kulkevat. Tilavat kyytikärryt ne on, joissa on puiset resorit, ketaroista tehty häkki; tämmöistä ajovärkkiä vähempivaraiset usein käyttävät matkoilla. Oikealla puolella kärryillä istuva on luultavasti talonvuokraaja tai vähempi maan-omistaja, joka menee syysmarkkinoille Tampereelle, kyytimies istuu hänen vieressään, puhellen hänen kanssaan vuoden pellavasaaliista. Sääty-ylpeydestä ei ole puutetta Suomessa, vaan ei sillä ole sijaa maantiellä. Suomen keskuskunnallisen olon perustuksena on kaikkein yhdenvertaisuus lain edessä; se seisoo siis kansavallan leveällä pohjalla — miksi siis ei köyhä kyytimies saisi istua maan-omistajan vieressä.
Maisema tässä kuvassa ei ole minkään puolesta ihmeyttävä, millään tavoin merkillinen. Tämmöiset näkö-alat tulevat matkaajalle yhä vastaan. Nuot kaukaiset kukkulat tuolla, tuo uinahtunut lampi, nuot mylleröidyt kivet tiepuolessa, tuo metsätöyry oikealla puolella vaihettelevin lehti- ja havupuinensa, sylenpituisiin pinoihin ladotut halot, itse maantiekin sitä sulkevan aidan ja avatun portin kanssa, ne ovat kaikkein tavallisimpia näköjä jokaisella retkellä meidän maassa. Mutta huomaapas tyvenyyttä tässä kuvassa! Se on syyspäivän liikuttavaa nöyrää tyytymistä kohtaloonsa, koska elämän vuotuinen kierto on likellä loppuaan ja lakastumisen aika alkaa. Ei itkua, ei valitusta, ei alaspainavaa alakuloisuutta; ainoasti vieno, tuskin tuntuva surumielisyyden vivahdus on levinnyt tämän yksinkertaisen syys-maiseman yli. Luonto näkyy, luoden suoran, pelottoman silmäyksen hiljaista järveä ja pilvistä taivasta kohti, katselevan katoomisen alkua. Jos vaskipiirros saattaisi koivujen kirjavat värit kuvata, niin huomaisimme jo siellä, täällä niiden viheriäisyydessä kellastuneen lehden; vaan mäntyihin, noihin yksivakaisiin jöröihin, ei syksyn vaikutus ole pystynyt. Me näkisimme maankarvaiset kanervanvarret koristettuna vaaleanpunertavilla kukkasilla, näkisimme katajan tarjoilevan marjojansa ihmisille lääkkeeksi, näkisimme ruohon tiepuolessa vihannoida heloittavan niinkuin kevään alussa. Ja tämä luonne luonnon ilmiössä kuvasteleikse myös ihmismielessä. Jos saattaisimme nyt katsahtaa sisään kansan majoihin, jotka ovat piilossa tuolla metsän ja harjujen takana, niin näkisimme saman pelottoman, vakaisen, nöyrän onneensa tyytymisen, joka valittelematta kärsii välttämättömät.