Munsterhjelm on perinpohjin tutustunut näihin Suomenmaan osiin. Hän on, niin sanoakseni, saanut Suomen luonnon elävältä käsihinsä; sen omituinen luonne valuu hänen tekemättänsä hänen pensselistään. Siitä syystä huokuukin meille tästä syksyisestä maisemasta lämpöinen rakkauden hengähdys vastaan, ja paksuin sadepilvien takaa aavistelee jo tulevainen uusi kevät.
20. Iltahetki Aurajoella.
(B. Reinhold).
Tämän kuvan voisi sanoa pohjois-eurooppalaiseksi, ei vaan suomalaiseksi. Riikalainen luulisi tässä tuntevansa Väinäjoen, Lybekiläinen Traven, Hampurilainen Elben ynnä noihin jokihin kuuluvan kalastaja- ja merimies-väen kanssa. Tuo mies tuolla, joka, nojallaan mastoa vasten, huolettomasti tupruttelee savuja piippunysästänsä ja katselee jokea, saattaisi yhtähyvin olla Hollantilainen, Ruotsalainen taikka Tanskalainen. Meriväellä on jokapaikassa sukulaisuus keskenään, ja mikä nimeltään se joki lieneekin, jossa aluksensa on päässyt satamaan, niin näet merimiehen kasvoissa jokapaikassa saman suruttoman, vakaisen näön.
Kalastajaperhe saaristosta on kiinnittänyt aluksensa alisen sillan kaaren alle. Illallinen on syöty; siksi päivää ei ole enää mitään tekemistä. Yksi mies on jo mennyt levolle tuohon purjeista kyhätyn teltan suojaan. Se on ukko-vaari, joka vanhuuden etu-oikeutta hyväkseen käyttää. Poikansa yhä vielä nautiskelee illan ihanuutta, ahkera miniä levittelee mattoa etukokassa, ja kuusivuotinen tytön tynkkä, ponnistellen Nukku-Mattia vastaan, katselee kaupungin ihmeitä. Vene on saapunut perille niin myöhäisellä päivän ajalla, että enin osa kuormasta vielä jäi myömättä. Puolikot tuolla, täynnä silakoita sekä turskakaloja, ovat huomenna vaihdettavat suoloihin, jauhoihin, kahviin, tupakkaan sekä heliseviin markkoihin.
Kaikki on hiljaa, helinä kaduilla on hälvennyt, yksi joen pienistä höyryveneistä päästää höyrynsä tähteet ilmaan; pian on koko toimelias Turku vaipuva uneen. Mutta vielä välkkyy kajahdus valppaasta Heinäkuun auringosta hehkuvissa ikkunalaseissa, puutarhoissa, rannassa sekä joen kuvastelevassa pinnassa. Kesä-ilta on valoisa, lämmin, tyyni; ei sillan kaarikaan saata luoda pimentävää varjoa veneessä istuvan perheen päälle. Autuas rauha! Toisen päivän tullen, on sama alus kenties turhaan osoitteleva satamaan jonakuna myrskyisenä syys-iltana, pilkkopimeässä, hyrskyvien karien keskellä — mutta sitä ei nyt muistele kukaan. Myrsky on nukahtanut, pimeyden voima on rauennut, ja alus on kiinni rauhallisessa rannassa yöttömänä suvi-iltana.
21. Naantali.
(B. Lindholm).
Alkupuolella 15:ttä vuosisataa hallitsi Suomen seurakuntaa Maunu Olavinpoika Tavast, Turun piispa. Se oli mahtava, loistava kirkko-ylimys; ei ole katolisuus koskaan ennen eikä koskaan myöhemmin ollut Suomessa yhtä majesteetillinen, yhtä voimallinen kuin silloin. Maunu Tavast v. 1443 muutti kymmenen vuotta ennen perustetun Birgittalais-luostarin meren rannikolle Raision pitäjään, puolentoista peninkulman päähän Turusta, ja rakennutti itselleenkin kartanon sen läheisyyteen. Täällä vietti tuo mahtava piispa sitten loppupäivänsä rauhassa, ja elettyänsä 95 vuoden ikään, saatuansa kyllin sekä ikää että kunniaa, kuoli hän täällä, sammuvat silmänsä yhä vielä kääntyneenä hänelle niin rakkaasen luostariin päin.
Nimeksi sille oli pantu Vallis Gratiae (ruots. Nådens Dal, suom. Armon Laakso), ja tuli siitä pian rikkain ja arvokkain luostari koko Suomen maassa. Birgittalais-nunnia sekä Dominikolais-munkkeja eli siellä eri konventeissa, noudattaen sangen ankaria sääntöjä samaan malliin kuin Wadstenan luostari Ruotsissa. Pahaa ei kuulunut tästä Armon laakson luostarista, mutta kyllä paljo hyvää, sillä se harjoitti hyvin runsaasti laupeuden töitä, hoiteli kaikkia seudun vaivasia, sairaita sekä sokeita, ja soi anteliaasti vieraanvaraa toivioretkeläisille majakartanoissaan; siihen kuului lastenkoulu ynnä myös kaunis puisto täynnä hedelmäpuita sekä kaikellaisia harvinaisia kasveja; sen maa-tilat olivat parhaiten viljeltyjä koko maassa. Pian syntyi luostarin edustalle kauppapaikka, sillä paljon kansaa vaelteli tänne paikan pyhyyden tähden, saadakseen anekirjan synteinsä anteeksi-antamiseksi. Pieni kaupunki kohosi tälle rauhoitetulle turvapaikalle, se kasvoi joutuisasti, ja 15:llä vuosisadalla sillä oli kaksi pormestaria. Mutta tämä kaupunki kukoisti ja lakastui yhdessä luostarinsa kanssa, ja sen kukoistus-aika oli sangon lyhyt.