On iltapäivä lopulla Elokuuta, jolloin telkänpojat ovat tulleet "syötäviksi" ja kallis-arvoinen nahka ei enää ole lain suojan alla, Eerik Fagerholm on kovin viisas metsästäjä, ettei hän pitäisi metsästyssääntöä pyhänä. Hän ei tosin katso kaikkia noita herrain keksimiä uusia metsäviljan suojelemisen keinoja niin erittäin viisaiksi. Hän ei myös huoli toimittaa poliisin virkaa kaikkia lainrikkojia vastaan, jotka aikaiseen kesällä soutelevat saaresta saareen, poimien merilintuin munia ja ampuen emiäkin kuvilla. Mutta Eerik Fagerholm tietää että, jos hän luvattomalla ajalla vie lintuja Helsinkiin, niin joutuu hänen saaliinsa, vieläpä hän itsekin ensimmäisen kalasatamassa vastaantulevan poliisikonstapelin kynsiin. Sitä hän syystä pitää ikävänä seikkana ja päättää senvuoksi luvallista aikaa odottaa.
Hänen nuottansa on nyt par'-aikaa korjattavana, ja hän käyttää tämän loma-ajan linturetkeen. Huomattuansa telkkäpoikuuden kaidan salmen likeisyydessä, on hän parilla myötään-viedyllä verkolla sulkenut tämän salmen suun ulkopuolelta. Sitten on hän kokeneen linnustajan varovaisuudella ja taidolla ajanut poikuuden sisäselältä salmeen ja oikealla ajalla päästänyt haulinsa ratisemaan veden pintaa myöten. Muutamiin on sattunut, toiset ovat menneet sukelluksiin ja koettaneet, uiden veden alatse, päästä ulkoselälle. Juuri sepä olikin linnustajan tarkoitus. Hän poimii huolettomasti ensin kaikki jääneet kokoon, ja lähtee sitten verkkojansa kokemaan. Niistä hän löytää useimmat poikuuden onnettomista pakolaisista, kaula puuttuneena silmukoihin. Tuskin on yksi tai kaksi päässyt pakoon.
Eerik Fagerholm on tullut kotiin tupahansa. Ilta-aurinko paistaa ikkunoista sisään lattialle, takalle sekä, kaksin kerroksin kohoavalle, seinässä kiinni olevalle, pumpuli-uutimilla varustetulle sängylle. Sen alla seisoo arkku, joka talon harvoja kalleuksia talleltaa ja vieressä juurivasu villakerää sekä muuta pientä varten. Likellä ikkunaa riippuu kivipiirros — muotokuva — mustissa kansissa. Silmämme kaipaa noita tavallisia kirjavia nimipäivä-onnentoivotuksia: ne koristavat luultavasti toista seinää, joka ei tässä näy, vastapäätä sänkyä. Työkaluin puute ei todista kovin suurta taitoa kotiteollisuudessa.
Karoliina emäntä, vielä verevä, vaikka jo kolmansilla kymmenillä, paitahihasillaan ja viiruhameessa, pumpuli-liina päässä, on täydessä nuotan paikkaamisen toimessa; hänellä on yksi kappale edessään; muut — niin monta kuin talon osaksi tulee — ovat heitetyt tuolille. Tästä työstä sanoo tuttu arvoitus: hakee mitä ei soisi löytävänsä, nimittäin reikiä. Emännän vieressä seisoo rasiallinen nuottarihmaa ja pieni saavi eli korvo. Emäntä on ahkera nainen, hän ei tahdo istua kädet ristissä, sillä aikaa kuin perunat eli potaatit kiehuu.
Tällä hetkellä astuu mies sisään ja näyttää aika hahkaa, jonka pehmoiset untuvat kenties ovat aiotut emännän omaan pään-alaiseen. Eerik on roteva mies, noin 40 vuotta ijältään, sinisessä tröijyssä, harmaissa housuissa, pitkävartisissa, hyvin rasvatuissa, vettä päästämättömissä saappaissa. Hänellä ei ole tapana hätäillä merimies-hatun päästään ostamisessa. Emäntä vaihettelee hänen kanssaan pari sanaa, työstään lakkaamatta. Sitä enemmän on lasten uteliaisuus hereillä. Kymmenvuotisella Eemil'illä on ollut se onni että sai seurata isän kanssa; hän on nyt jo ennen kiirehtinyt kotiin, tuoden kimpun tapettuja lintuja, jonka on viskannut lattialle, ja kaikki ne urhotyöt aikaan-saaneen pyssyn on hän asettanut tuolin nojalle. Eemil hiukan ylpeilee. Lakki niskassa, nostaa hän pari lintua maasta ja kertoelee ihmettelevälle siskollensa, viidenvuotiselle Edlalle, retken eriskummallisista tapauksista. Edla kädellään silittelee linnun pehmeitä höyheniä, ja hänen hellempi sydämensä pikemmin soisi että lintuset vielä olisivat hengissä. Mutta Eemil vakuuttaa että ainoasti kuolleita lintuja voi höyhentää ja paistaa, ei eläviä. Tähän selitykseen Edla tyytyy ja pyytää jo ennalta luvan saada muutamat kaikkein koreimmista sulkasista.
Itse kuva, nuoren taideniekan tekemä, on täynnä elämää ja totuutta. Kun Eerik Fagerholm jo aikaa sitten on laskenut pyssyn vanhuudesta rauentuneesta kädestään, kun hänen vaimonsa Karoliina on jo aikaa sitten lakannut näkemästä nuotan repiämiä, niin, kun Eemil ja Edlakin jo aika-ihmisinä ja vanhuksina ovat soutaneet Uudenmaan rantoja — on tämä kuva yhä vielä säilyttävä muiston tästä ihanasta Elokuu-illasta, jolloin lintumies saaliinensa tuli kotiin vesiltä.
36. Mikkelin kaupunki.
(J. Knutson.)
Neljännellätoista vuosisadalla ei ollut Savossa enempää kuin yksi ainoa kirkko, ja sitä sanottiin Suur-Savon eli S:t Mikaelin kirkoksi. Saimaan viljavat ja kalaiset rannat olivat jo silloin tiheään asutut, uusia kirkkoja rakennettiin yks toisensa perästä, mutta maakauppa kulki yhä vielä kolmen salmen, Väätämänsalmen, Vuolteensalmen ja Siikasalmen kautta tuohon vanhaan keskuskohtaan. Mikkelin kirkonkylään asetettiin 1743 vuoden rauhan perästä postikonttori sekä raja-tullikammari. Ruotsin hallituksella oli jo silloin aikomus perustaa tähän kaupunkia, mutta tämä aikomus toteutui vasta meidän aikana, jolloin kirjoituksella Maalisk. 7:ltä p:ltä 1838 Mikkelin kaupunki perustettiin Olkkalan ja Maunusalon talojen maalle, syvän Saimaasta maahan tunkeuvan salmen rannalle.
Mikkeli on siis nuorimpia kaupungeita Suomessa. Sen alku oli nöyrä. Se oli varakas kylä, joka oli saanut ylimaan kaupungin oikeudet ja kaupitteli hevosia, pellavia, viljaa sekä voita markkinoillaan, jotka olivat suurimmat koko Suomessa, Kuopion markkinain perästä. Mutta 1843 muutettiin tänne kuvernöörin asunto Heinolasta, ja v. 1872 perustettiin tähän uusi täydellinen lyseo. Me näemme kaupungin leviävän likeisiltä kukkuloilta alas tuolle suurelle, metsättömälle lakeudelle päin, johonka kasket ovat painaneet poltinmerkin ja jotka aura on vakoilut viljaviksi pelloiksi. Katsos noita äärettömiä, yksitoikkoisia lakeuksia, joita vasta tuolla kaukana matalat harjut rajoittavat! Mutta jos nousisimme tuolle kukkulalle, jonne meille näkyisivät Saimaan läntiset selät lakeuksien takaa, silloin näkisimme ettei Mikkelikään ole kauneuden puolesta jäänyt osattomammaksi kuin muu Savon maa.