34. Laatokka.
(B. Lindholm).
Laatokka on avarin ja syvin notkelma Euroopan manterella. Siihen jäi osa valtameren vesiä, koska muinainen leveä salmi Vienanmeren ja Itämeren välillä maatui umpeen, ja tällä tavoin syntynyt järvi kadotti vähitellen suolaisuutensa monien siihen virtaavain jokien kautta. Jos Suomenmaan ja Skandinavian poisluemme, niin koko muun Euroopan järvet yhteensä eivät täyttäisi Laatokkaa. Se on 17 peninkulmaa pitkä, 10 1/2 leveä, 292 neliöpeninkulmaa avara, ja syvyys muutamin kohdin sen etelä-osassa, missä laskinluoti ei 200:nkaan syllan päästä vielä tapaa pohjaa, on suurempi kuin yhdessäkään paikassa Itämeressä, Laatokan muoto on soikulaisen pyöreä taikka paremmin sanoen on se suorakulmiona, joka eteläänpäin kaariutuu; suurin pituus käy pohjois-luoteesta eteläkaakkoiseen. Laatokkaan valuu 70:n suuremman ja pienemmän joen kautta tuhansien järvien vedet Maanselän kumpaiseltakin vietteeltä, ja Nevajoki ne sitten vie Laatokasta ulos Suomenlahteen. Lukemattomat. Vellamon tyttäret vievät täten veronsa tälle hallitsevalle, suurimmalle sisarelleen — vievät vetensä läpikuultavat, kirkkahat kuin kristalli, liian viattomat oikeastaan, tullakseen suuren pääkaupungin saastaisuuden huuhtojiksi.
Ympärillä asuvat kansat sanovat Laatokkaa mereksi, ja meri onkin hyvin sopiva nimi järvelle, jonka rannoilta ei mikään silmä voi toista rantaa eroittaa, Sen nimeä arvellaan väännellyksi alkuperäisemmästä nimestä, Aldogas (= Aallokas); sen eteläisellä rannalla olikin muinoin vanha vikingi-linna Aldeigja-borg. Ja aallokaspa onkin Laatokka enemmän kuin moni muu vesi; sen kepeät vedet kuohahtavat pienimmästäkin tuulen puuskahduksesta ja nielevät monta alusta pelättyyn poveensa. Laatokan aallolla onkin eri nimensä suomen kielellä: sitä mainitaan kareeksi, joskus mainingiksi. Kylminä talvina jäätyy koko tää suuri järvi lopulla Tammikuuta, mutta alkaa siintää jälleen Helmikuun lopulla. On oltu havaitsevinaan että sen pinta aikakausittain nousee ja laskeutuu.
Laatokan pää-selkä on ääretön vesilakeus, jossa ei näy ainoatakaan saarta; saaristoa on tässä järvessä ainoasti pitkin korkeakukkulaista, monilahtemaista pohjois-rannikkoa, ja kolmen peninkulman päässä rannasta kohoovat sillä kulmalla keskiselästä ne saaret, joilta kuuluisan Valamon luostarin kullatut torninhuiput välkähtelevät. Etelässä on Laatokka huuhtonut kolme leveää poukamaa Inkerin pehmeämpään maahan.
Laatokka tätä nykyä kuuluu puoleksi Venäjän keisarikuntaan, puoleksi Suomen suuriruhtinaanmaahan; meidän on koko pohjoinen ranta ja melkein kaikki läntinenkin. Mutta itäiselläkin rannalla paikoittain asuu Suomalaisia, ja monta vuosisataa takaperin oli Laatokka keskustana läntisen Suomalaisheimon alueessa. Tämän järven rannat ovat olleet sen vanhimman, hämärän historian tanterena; näistä rannoista on se taistellut jo ammoin unohdettuja taisteluita. Täällä arvellaan Kalevalan ja Pohjolan muinoin taistelleen Sammosta; täältä myös muutamat arvelevat Rurikin lähteneen, koska hänet kutsuttiin Venäjän vallan perustajaksi. Laatokan kautta kävi Keski-ajan koko loppupuoliskolla länsimaiden suuri kauppatie Novgorodiin ja itämaille; Laatokan kautta imee Pietari nytkin vielä suuren osan sille idästä ja pohjosesta virtaavia tarpeitaan. Laatokka yhä vieläkin, niinkuin muinoin, on itäsuomalaisen kaupan suurena valtasuonena.
Lindholmin kuvassa me näemme edustassa aution vuorimaiseman Laatokan läntisrannalla, Suomen puolella, Kurkijoen pitäjässä. Muutamat harvat männyt sekä kuuset törröttävät kallioin raoista, pieni lammaslauma hakee tästä niukkaa ravintoansa, ja paimenpoika puhelee vuorten yli poikkitietä tulleen miehen kanssa. Kauempana näkyy tiheä lehto; siellä satakieli laulelee; sen sisässä kenties piilee joku kalastajan mökki. Kaitainen lahdeke tunkeutuu kallioiden lomaan, ja sen takana leviää silmiemme eteen Laatokan ääretön avaruus. Se makaa nyt rauhallisena, hopeanhohtavaisena, välkkyen kajanteesta pilkistävän auringon paisteessa, niin tyynenä ja kirkkaana, kuin ei tietäisi se mitään myrskyin möyrynnästä, kuin ei olisi koskaan merimiesten henki, jopa koko känsäinkin kohtalo ollut sen läikkyväin lainehien nojalla. Vesien haltija nukkuu — älkäämme häiritkö sen lyhyt-aikuista unta, nyt kun aution erämaan hiljaisuus sen on viihdyksiin saattanut.
35. Kotiin-tulo linnunpyynniltä.
(A. Edelfelt).
Talonpoikais-tupa Uudenmaan rannikolla.