Vanhinna viljelysmaana on lounainen rannikkolaakso: Varsinais-Suomen maakunta, johon myös kuuluu Ahvenan avara saaristo ja maan entinen pää-kaupunki Turku. Sitä lähinnä raivattiin viljelykselle eteläinen rannikkolaakso: Uudenmaan maakunta, joka sisältää uuden pää-kaupungin Helsingin. Sitten kaakkoinen rantalaakso: Karjalan maakunta, leveä kannas Suomenlahden sekä Laatokan vesien välillä, ja paitsi sitä myös leviten avaroina, harvassa asuttuina saloina pitkät matkat pohjoiseen. Pohjanlahtea myöten käyvät myöhemmän-aikuiset viljelysmaat: Kokemäenjoen notkelma pistäikse Satakunnan maakuntana kauas itään päin ja tuo pitkä luoteinen rannikko käsittää Pohjanmaan.

Vesirikas ylänkö, jonka pohjois-osat vielä 16:n vuosisadan alkupuolella olivat Lappalaisten kulkupaikkoina, jakautuu kolmeen suureen järvi-notkelmaan: äärimmäisenä idässä, Saimaan notkelmassa Savon maakunta; sitä lähinnä, Päijänteen notkelmassa Hämeen maakunta, ja läntisimpänä Näsijärven notkelma, jonka enimmät osat on luettu Satakuntaan. Ylänkömaahan kuuluu paitsi näitä vielä idässä Pielisjärven notkelma eli Pohjois-Karjala, ynnä Kainuun notkelma Oulunjärven ympärillä, joka kuuluu Pohjanmaahan. Samaan maakuntaan luetaan myös Koillis-Suomen järvilaaksot, korkeimmat meidän maassa. Maanselän tunturein molemmin puolin leviävät perimmäisessä pohjosessa Lapin erämaat, joista pohjoisimmat laskevat vetensä Inarijärven notkelmasta Jäämereen.

Suurten järvienkin rantamaat, samoin kuin meren, ovat viljavat, tiheämmässä asutut; niillä on viljelys saanut vakavan jalansijan ja historian tapaukset tanteren. Niiden takana piilee syrjäisessä, rauhallisessa varjossansa ihana, maailmalle tuntematon maa.

Laatokka on kyllä lähettänyt punaista porfyrikiveänsä Napoleon'in hautakummulle, Ruskeala marmorapatsaitansa Iisakin kirkkoon Pietariin. Mutta harmaakivi, josta Aleksanteri I:n jättiläis-patsas on tehty, on niin yksinvaltainen meidän maassa, että se vaan aika harvoin suopi sijaa muille kivikunnan lajeille. Runsaasti on tosin Suomessa kalkkia, mutta valitettavasti ei mitään toivoakaan kivihiilistä. Kaikkia metalleja on suku Suomen vuorissa; vaan kateelliset Manalaiset vartioivat tarkasti niitä aarteitansa. Niin niukasti suovat he niistä osaa, että luulisi Suomen vuorten olevan köyhimmät koko maailmassa, ja kuitenkin on nyt viimein vihdoinkin ruvettu ryöstämään kultaa meidän Lapista. Rauta ja vaski ovat muuten ainoat metallit, joita tähän asti on löydetty runsaammalta. Raudasta ovat Itä-Suomen järvet sekä suot erittäin rikkaat; se peittää niiden pohjan tummanruskeana lattiana, joka kasvaa uudelleen 30:n vuoden kuluessa, jos sitä on pois kuorittu. Kaikki multa ja sora Suomessa on raudansekaista; samoin myös lukemattomat lähteet. Luojan mielestä ei tämä maa vielä ollut tarpeeksi kova: hän varusti sentähden vielä kalliotkin rauta-silauksella.

Hiekka ja savi vaihtelevat täällä muinaismeren jättämän mudan kanssa.
Se on kovaa maa-perää, joka vaatii vahvoja käsiä. Vaan kuitenkin olisi
Suomi hyvinkin viljava maa, kunhan vaan meillä olisi lämpimämpi
aurinko.

Mutta päivän säteet täällä 60:n ja 70:n pohjoisen leveyspiirin välillä käyvät vinoon maata kohti. Pohjan perän Hiisi jäisillä käsivarsillaan yhä tavoittelee vastahakoista morsianta. Suomi joutuisi hänen saaliikseen, jos ei suopeammat luonnonvoimat olisi estelemässä hänen voitolle-pääsöänsä. Maamme viettää etelään ja lounaasen päin, se kääntää kasvonsa puolipäivän ja iltapäivän lämpimän auringon puoleen. Sen suojana pohjosta vastaan ovat Maanselän tunturit. Sen pinta ei ole kovin korkealla; sillä on syvät vedet sisustassaan ja ympärillään. Sille on suotu hiukka osaa golf-virran lauhduttavasta lämpimästä. Kaikesta tästä tulee että Suomella kaikista maista maan päällä, Skandinavia pois luettuna, on lauhkein ilman-ala näin kaukaisella Pohjan perällä. Sillä on 66:n leveyspiirin kohdalla yhtä paljon lämmintä kuin Pohjois-Aasialla 54:n ja Eteläis-Labrador'illa Amerikassa 48:n paikoilla.

Onpa sentään Pohjan kolkkouttakin tarpeeksi. Vuotuinen keskilämpö on eteläisessä Espanjassa +18 pykälää, Franskassa +12, Englannissa ja Pohjois-Saksassa +8, Ruotsissa ja Norjassa +3-4, vaan Suomessa 2 1/2 Cels. Venäjällä ei keskilämpö niin pohjoisissa paikoissa kuin Suomi ylety täyteen yhteenkään pykälään. Suomenmaan suuri pituus tietysti tekee että lämpö on sangen epätasaisesti jaettu. Turussa se on keskimäärältään +4,61, vaan Enontekiäisissä Lapin rajalla -2,68. Samalla aikaa kun kirsikkapuut ovat täydessä kukassa Turun seudulla, Lappalainen ajaa ahkiossaan, iloiten hyvästä Juhannus-kelistä. Mutta jos vaan Heinäkuun vertaamme, niin on Lapissa kuuma Etelä-Suomeen verraten. Kostea rannikko-ilma on lauhkeampi ja tasaisempi kuin kuivempi ilma sydänmaalla; Länsi-Suomi on lämpimämpi Itä-Suomea.

Meidän ilman-alasta on sanottu: Suomessa on yhdeksän kuukautta talvea ja kolme kuukautta kesätöntä aikaa. Leikki aina omiaan lisää; onpa kyllin siinäkin että talven valta kestää koko toisen puolen vuotta. Marras- ja Joulukuu: syystalvi; Tammi- ja Helmikuu: sydäntalvi; Maalis- ja Huhtikuu: kevät-talvi; Touko- ja Kesäkuu: kevät; Heinä- ja Elokuu: kesä; Syys- ja Lokakuu: syksy. Kukat on kerkeät kulumaan, hanget hitaiset. Muutamat lyhyet viikot vaan kestää elävän luonnon vuotuinen elin-aika. Suuri osa kuluu Huhtikuuta Etelä-Suomessa, suuri osa Toukokuuta Pohjois-Suomessa ennenkuin lumet on sulaneet. Mutta silloin jäät lähtee, meri ja järvet alkavat sinertää jälleen, joet katkaisevat kahlehensa, muuttolinnut palaavat. Sitten on maa vielä jonkun aikaa kuloheinän vallassa ja ilmat kolkot, tuuliset; sen perästä tulee lämmintä ja sateita, ja parin viikon, jopa monesti parin päivän kuluessa kesä saapi täyden voiton. Sanoin ei voi selittää, kielin ei kertoa mitä tunteita tuo uudesti heränneen elinvoiman näkö nostaa, ja siihen vielä tulee lisäksi pimenemättömän valon vaikutus. Koko kolme kuukautta kestää sitten Pohjois-Suomessa yhtä päivää. Yökin paistaa, ilta- ja aamu-rusko suutelevat toisiansa. Tässä lakkaamattomassa valossa hyötyy kasvikunta ihmeellisellä nopeudella. Oraan, korren, kukan ja hedelmän välillä on vaan yksi ainoa pitkä päivä, ja kun se päivä on lopussa, kun ensimmäinen hämärä levittää peittonsa maan yli, ja ensimmäinen tähti taas alkaa pilkoittaa iltataivahalla, silloin on ikäänkuin iltakelloin sointi-aika nurmille ja pelloille, käsky luonnolle jälleen käydä pitkälliselle levolleen. Yhtä kerkeästi kuin se tuli, katoaakin myös kesän ihanuus; yksi halla-yö, yksi pohjosen puhallus, ja syksy seisoo surullisesti koreassa, karisevassa lehtipuvussaan. Syksy täällä tuopi viljan leikkuun, vaan ei yhtään viinimarjaa, harvat hedelmät. Talvi tullessaan ei tuo niinkuin Keski-Euroopassa sumuja ja kolkkoja sateita, se tulee selkeänä, pirteänä, virkistävänä, ei vihollisena, pikemmin hyvänä liittolaisena. Se salvoo siltoja, se tasaa teitä, se lyhentää välit, se aukaisee pääsemättömät korvotkin ihmisten kuljettaviksi. Niin rakas on meille talvi ynnä sen komeat pohjosen-palot, sen valkoiset hanget, sen kilisevät kulkuset, sen liukkaat sukset ja sen hauska koto-elämä, että jokainen Pohjan lapsi Etelässä mielellään vaihtaisi tuon ijankaikkisen kesän yhteen kouralliseen lunta.

Muutamat luonnon tutkijat arvelevat huomanneensa että Suomen ilman-ala viime vuosisadan kuluessa muka on tullut epävakaisemmaksi, kesät kylmemmiksi, talvet lauhkeammiksi, ja väli-ajat, syksy sekä kevät pitemmiksi. Jos niin todella on laita, sitten on syy siihen maan viljelemisessä ja korpien kaatamisessa, ehkä myös ilmavirroissa, joiden synnystä ei ole tietoa. Talvella tuulet enimmiten käyvät Etelästä, kesällä Lännestä. Kuivin on pohjoistuuli, sateisin itä. Valtameren huurut kohoavat yli-ilmoihin, sakenevat avaran mannermaan yli Idässä ja laskeuvat sieltä sateina maahan. Vakinainen kesä ja vakinainen talvi aina alkavat itätuulella.

* * * * *