Pohjanmaiden selkäranka, se jylhä tunturi-sarja, joka perimmäisessä pohjosessa ympäröipi Suomen kiireen, sitoo meidän maamme yhteen Skandinavian niemimaan kanssa. Se merenrauma on kuivunut, joka muinoin yhdisti Jäämeren Itämereen ja Suomenmaasta ynnä Skandinaviasta teki erinäisen saaren tai saari-ryhmän; sen kuivumisen perästä on Suomenmaa idässä kasvanut kiinni Venäjänmaahan, jonka kautta sen ainoa maatie Euroopan mannermaalle käy. Tuon muinaisen merenrauman sijassa on nyt erittäin vesiperäinen vyöhyke, täynnä järviä ja soita, korpia ja erämaita. Tähän ovat valtiomiehet ja rauhanpäätökset, hamasta 1323 vuodesta asti, piirtäneet valtiollisen rajan Suomen ja Venäjän välille; mutta kansatieteellinen ja luonnontieteellinen raja käypi paljon idempänä. Kolmelta tahkolta: etelässä, lännessä ja pohjosessa, on Suomenmaalla vahvat, luonnolliset rajansa; mutta luoteinen raja Ruotsin puolella ja koko itäraja Venäjätä kohti on vaan tekemällä tehty. Näissä seikoissa ynnä myös maan asemassa Itämeren molempien lahtien välillä on selitys Suomen valtiolliseen kohtaloon. Pohjoisessa ilmanlaadussa, kallioperustuksessa ja syntymisessä merestä, niissä on selitys Suomen sivistyshistoriaan.
Suomenmaa on siltana Pohjois-Euroopan Länsi- ja Itämaan välillä. Luonto ja kansa, sivistys ja historia, kaikki todistaa tätä Suomen välitysvirkaa niiden maiden välillä, joissa nykyisen Euroopan mahtavimmat kansakunnat, Germanilaiset ja Slavilaiset, asuvat. Täällä nähdään paljon Skandinavian luonteen mukaista, paljon Venäjän luonteen tapaista, ja kuitenkin Suomen luonne kumpaisistakin eriää, Skandinavian vuoret, ennen kuin katoovat Venäjän hieta-aroihin tahi viljaviin savimaihin, ensiksi leviävät koko Suomen yli matalina harjuina ja litteinä kallioina. Ei ole täällä korkeita kukkuloita, ei ole täällä avaria alankoja, Suomen koko pinta kohoaa ja alenee vienoilla viettehillä laineitten tavalla; kovaa harmaata-kiveä, pehmeätä vedenjättämää maata, alin-omaista viljamaan ja korven vaihtelemista. Skandinavialle omituiset järvet ja Venäjällä laajalta vallitsevaiset hietakankaat kumpaisetkin vasta Suomessa osoittavat koko majesteetillisen ihanuutensa ja täyden jylhän jaloutensa. Kasvikunta ja eläinkunta täällä samaten ovat välitysnivelenä Skandinavian ja Venäjän eri luontoisten lajien välillä; niissä yhdistyy jotain toisen kuin toisenkin omituisuudesta: Länsi-Suomessa vähän enemmän skandinavilaista, Itä-Suomessa vähän enemmän venäjän-tapaista. Niinpä kansakin, vaikka muuten niin omituisesti eriää sekä Skandinavian että Venäjän kansan luonteesta, on lännessä omistanut jotain edellisestä, idässä jälkimmäisestä, ja on kuitenkin vento vieras kummallenkin. Suomalaista pidetään Ruotsissa puolena Aasialaisena, Venäjällä puolena Ruotsalaisena. Maanviljelys, kaskineen, riihineen, on yhtä omituinen; samaten hengenviljelys, joka länsimaisella perustuksella rehoittaa, vaan kuitenkin on saanut omituisen luonteensa omituisesta kansan hengestä. Suomen koko historia on välikädessä länsimaan ja itämaan taistelevain valtain välillä; se on suvantona kahden vastakkain vyöryvän myrskylaineen kohtaamiskohdassa, joista välistä toinen tai toinen voittaa, välistä kumpainenkin voimattomina vaipuvat.
Nerokas Ruotsalainen Israel Hvasser on kaikesta tästä päättäen ennustanut, että Suomesta aikanansa tulee se silta, josta Länsi-Euroopan sivistys on kulkeva avaraan Venäjään sisään ja sieltä sitten leviävä kaikille Aasian barhari-kansoille. Epäilijä, realista, nähdessään tämän köyhän, vähälukuisen kansan, joka itsekin vielä on niin suuresti valistuksen tarpeessa ja säilymisestänsä taistellen melkein mitättömäksi katoo Idän jättiläisen sylissä — epäilijä, realista on kovinkin naurava sitä ennustusta. Mutta tämä nerokkaan Ruotsalaisen unelma, jolla onkin hiukka tukea historian kokemuksessa, tuopi esiin niin tärkeän, niin jalon tehtävän Suomelle ja ihmiskunnalle, että se kyllä ansaitsee muistoon-panemista tulevaisten polvikuntain varalle.
Suomenniemi on Itämeren notkelman koillispuolinen rinne. Itämereen siis laskeuvat kaikki sen vedet, paitsi muutamat harvat Pohjan perällä, jotka juoksevat Jäämereen. Vedenjakajana Itämeren ja Jäämeren välillä on tuo tunturi-jakso, joka, lähtien Skandinavian harjanteesta, haaroineen, mutkineen seisoo Suomenmaan vahvana, harmaakivisenä alku-ytimenä. Tälle meidän pää-selänteelle, jonka mutkat itään ja etelään syleilevät Suomea, pannaan erittäin nimeksi Maanselkä.
Maanselästä sitten lähtee Suomen muut harjanteet haaroineen, eri-nimillä ja eri-pituudella, eri-korkeudella. Sisimmät ja tärkeimmät niistä ovat Suomenselkä, joka Maanselän koilliskulmasta lähtien käypi halki koko maan Pohjanlahden rannikon keskipalkoille, ja Salpausselkä, joka Maanselän eteläisimmästä päästä kaaritteleikse länteen päin Etelä-Suomen kautta, rantavallina Suomenlahtea vastaan. Näiden molempien vallien sisäpuolella leviävät suuret järvi-ylängöt; niiden ulkopuolella viettävät matalat, viljavat rantalaaksot vähitellen, jatkautuen meren pinnan alatse.
Vuoria ja vesiä — kas siinä on Suomenmaa! Kova harmaakivi on koko maan perustuksena. Hänessä on syvä, salainen voima; mutta se ei ihmeytä, sillä korkeus puuttuu. Harmaakivi on peitossa maanpinnan alla, taikka sujutteleikse pitkinä, matalina laineharjuina halki maan. Ainoasti Maanselkä Pohjan perällä tekee syvän vaikutuksen tunturiensa kolkon majesteetillisuuden kautta. Siellä ikivuoret ovat latouneet päällekkäin korkeiksi röykkiöiksi taikka törröttävät yksinäisinä, jylhinä kukkuloina, kohoten 2-3,000 jalan korkeuteen meren pinnan yli. Haarautuessaan ja ikäänkuin vietettä alaspäin virratessaan, tämä emäharju yhä enemmän menettää omituista tunturi-jylhyyttänsä. Korkeus vähenee, harjanne alenee l,200:aan, jopa 800:aan jalkaan, ja lähempänä rannikoita kohoavat kukkulat harvoin 4-500 jalkaa korkeammalle meren pinnan yli.
Harjanteet maan sisemmissä ja eteläisemmissä osissa usein katkeavat, jättäen väliin loiroja tahi laaksoja, Toisinaan haarautuvat ne pitkiksi hietasärkiksi, jotka ovat muinaisten meren-aaltoin kokoon-ajamia; toisinaan hajoovat yksinäisiksi kukkuloiksi, joilla on padantapaiset laaksot välillään. Usein ovat vuoret maanjäristyksistä, jäästä ja vedestä aivan pirstoutuneet, ja irtonaiset kalliolohkareet ladotut päällekkäin jättiläisröykkiöiksi, taikkapa myös piroitetut yltympärille lukemattomiksi erikokoisiksi ja eriskummallisen muotoisiksi vieru-kiviksi. Mutta kaikilla näillä röykkiöillä sekä erinäisillä kivillä on se yhteinen omituisuus, että kulmat ja särmät ovat kuluneet tasaisiksi noiden muinaisten mylläysten voimalla, jotka net ovat mättäneet päällekkäin. Itse vuorten pinta on pohjoispuoleltaan sileäksi hivottu taikka täynnä rinnakkain käyviä viiruja, johon on ollut syynä, muutamain mielestä jäätikköin kulku, toisen arvelun mukaan hirmuinen, koillisesta tullut merentulva.
Ylämaan laaksot ovat kaikki järvinotkelmia: jokaisen pohjassa aina on järvi. Järviä on siis yhtä äärettömän paljon kuin laaksonpohjiakin. Suomea sanotaan tuhantten järvein maaksi, mutta tämä luku ei tule vielä totta likellekään. On joskus kohtalaisesti suurten maa-talojen alustalla aina 60:een järvehen. On niitä joskus pienenlaisessakin pitäjässä melkein 200. Koko lukua ei tiedä kukaan, mutta 1/8 Suomen sydänmaasta on veden vallassa. Maan yhä kohotessa ja sen vietteen kallistuessa jyrkemmäksi vähenee kuitenkin näiden äärettömien vesien ala vähenemistään. Pienemmissä, matalammissa järvissä on tämä seikka selvään nähtävä; suurissa, syvissä on vaan välittäistä nousemista ja alenemista huomattu.
Onpa myös jo aivan tyhjiksi kuivuneita järviä, joiden pohjassa kuusia seisoo, ylettyen latvoillansa ympäröivien vuorten harjun tasalle.
Rannikko-laaksot ovat alangoita, joiden kautta monilukuisia virtoja, jokia sekä puroja juoksee — meren imutorvia, joilla se juopi itseensä järvien liiat vedet. Näiden rannikko-laaksojen viljava mutamulta tekee maanviljelyksen loistavaksi. Näillä seuduin asuu kansa tiheimmässä; näille seuduin ovat vanhimmat kaupungit syntyneet; näillä seuduin on teollisuuden, tieteitten, taiteitten, sivistyksen pesäpaikka Suomessa. Tänne on myös hallitus perustanut keskuspaikkansa, tänne historia asettanut taistelu-tanterensa. Meidän maata voisi verrata mahdottoman suureen lumipalloon, joka ulkopiiristään ensiksi on alkanut sulaa.