Suomi-tytär osoittaa kiitollisuuttaan tätä kasvattajaansa kohtaan sillä että vartioitsee Itämeren pohjoisia lahtia. Suomen asunto on siinä kulmauksessa, jossa on merenneidon vyötäisten, käsivarsien ja rinnan liitospaikka. Suomi vartioitsee sitä kohtaa, jossa Ahvenan saarivyö ympäröipi merenneidon vyötäiset; senpätähden ovatkin kaikki Itämeren kosijat ensiksi aina suostutelleet Suomea. Saksalainen, Tanskalainen, Ruotsalainen, Puolalainen, Venäläinen ovat kukin vuorostansa pyytäneet omakseen meidän pohjoisen neidon kättä — sydämestä on vähemmin lukua pidetty — ja Suomen hallitsija on aina myös samassa ollut Itämeren vallitsijana. Kylläpä Suomi kallioinensa, myrskyinensä ja jäinensä, aina on ollut oakas ruusu poimittavaksi; eikä ole hän myös ollut kovin kärkäs suomaan kättänsä ensiksi tulleelle. Vasten tahtoansa on hän ottanut osaa mahtavain pitkälliseen taisteluun vallasta Itämeren yli; virtana ovat hänen verensä vuotaneet, punaten meren aallot, punaten manteren lumikinokset aamuruskon karvaisiksi. — — —
Suomi on, samoin kuin muinoin Afrodite, kohonnut meren sylistä. Oli aika semmoinen, jolloin Itämeri sujuttelihe Pohjois-jäämeren lahtena, jolloin jäiset aallot, kantaen jäisiä kallioita, läikkyivät kaiken manteren ylitse tällä Euroopan kulmalla. Mursu täällä piehtaroitsi, ojennellen ruumis-vantturataan; luvuttomat laumat Pohjanperän lintuja liitelivät, laatelivat sumussa näiden kolkkojen vesien yli. Aution ulapan pinnasta ei kohonnut mikään muu, paitsi Skandinavian vuoriharjun kukkulat, jotka pitkänä kaarena itäänpäin myös kiertävät Suomen pohjoispuolen, ja haaroineen, jatkoineen ovat meidän maamme selkärankana. Tämän harjukaaren eteläpuolella oli meri täynnä lukemattomia salakareja, pohjasta ylöspistävien harju-haarojen huippuja. Näistä kareista oli vähitellen maatuva Suomen mantere.
Mutta syvällä meren pohjan alla ponnisteli maanalan tuli. Se on täällä vahvan, lujan kannen alla piilossa; ei ole täällä mitään Hekla-tulivuorta, mitään Geysir-suihkulähdettä, ei edes mitään tavallistakaan kuuman veden hetettä; harvoin vaan liikahtaa maa pienestä, heikosta täristyksestä. Maan-alan tuli tekee työtänsä salaa syvyydessä ja kohottelee hitaasti, lakkaamatta, jättiläis-voimalla sitä harmaa-kivistä kallioperustusta, jolla Suomi sekä Pohjois-Skandinavia lepäävät. Pohjanlahden molemmilla rannikoilla on jo pitkät ajat ihmeellä huomattu, että meri vähitellen pakenemistaan pakenee. Missä muinoin suuret laivat kulki, siellä on nyt tuskin venosenkaan varalle vettä; missä kalastajaukko nuorena poikana laski verkkojansa, siellä nyt lehmät syövät heinää vihriällä luhtaniityllä. Luotoja ja salakareja ilmauu, joista ei ennen aikaan tietänyt kukaan; ne kasvavat saariksi; saaret maatuvat kiinni toisihinsa ja mantereesen, satamat mataloituvat, rannikot laajenevat, aura kyntää ja viikate niittää muinaista meren-pohjaa. Uusi maa joka ihmispolven kuluessa kohoaa merestä, ja joka vuosisata lahjoittaa Suomelle koko ruhtinaskunnan lisään.
Kaikki tää on hehkuvan tulen työtä, joka ponnistelee syvällä meidän jalkojemme alla maan sydämessä. Turhaan pyytää se halkaista paksua kuorta, joka siltä ilmiin-pääsön sulkee ja kasvaa kasvamistaan yhä Pohjolan pakkasten voimalla. Se ei saa toimeen enempää kuin muutaman kurtun manteren pintaan; tään kohdan se kohottaa, tuon paikan se vajottaa. Koko Itämeren pohjanotkelma näkyy laineen tavalla liikkuvan; pohjosessa se kohoaa, etelässä se alenee. Mutta se on laine, jonka kohoamista ja alenemista ei käy tavallisilla mitoilla mittaaminen; se on ikilaine, joka majesteetillisena vieree vuosituhannesta vuosituhanteen.
Ei ole vielä saatu täysi selvä tästä vahvan mannerpinnan lainehtimisesta meidän Pohjanmailla. Vanhoista, rantakallioihin hakatuista merkeistä on vaan arveltu voitavan päättää että Pohjois-Ruotsi sekä Pohjois-Suomi kohoavat noin 4 jalkaa vuosisadassa, vaan Etelä-Suomi sekä Keski-Ruotsi ainoasti 2 jalkaa samalla ajalla. Ruotsin rannikolla kohoaminen lakkaa muutamien peninkulmien päässä eteläpuolella Tukholmaa; ja Skoonen sekä Pommerin rantoja myöten on arveltu maan vähitellen vajoovan.
Suomenmaa kohoaa; se on luomisen lakkaamatonta jatkoa. Vuosituhansia on meidän maamme tällä lailla, tuuma tuumalta, kohottanut ja yhä vielä kohottelee honka-seppeleisiä vuoriansa, vihertäviä laaksojansa ja avaria kanervikko-kankaitansa merestä, joka ennen muinoin koko sen pinnan peitti. Tämä pinta on sangen epätasainen. Manteren kohotessa ja meren paetessa on siis yksi osa meren vesistä jäänyt notkelmiin; se on Suomen epälukuisten järvein synty. Alussa meidän suuret järvet olivat meren-lahtia, ja lahtien suut vähitellen maatuivat yhä kapeammiksi salmiksi. Mutta koska, maan yhä vielä kohotessa, viete merelle päin tuli jyrkemmäksi, niin salmet muuttuivat jo'iksi, jotka kuljettavat järvien liikavedet mereen. Nämät joet olivat ensi-alussa syvät, aluksin kuljettavat; mutta vietteen kohotessa jyrkemmäksi ne tulivat matalammiksi, virtavammiksi. Jäät, keväällä lähtiessään, tempasivat kiviä rannoilta. Kivet vajosivat pohjaan joen ahtaisin paikkoihin, se oli koskien synty, jotka nyt niin monessa paikassa estävät venekulkua Suomen jo'issa, ja jotka yhä vieläkin, jäiden lähtiessä, muuttavat sijaansa tai suurenevat. Mutta järvien vesi, kun ei se ollut enää välittömässä yhteydessä meren kanssa, muuttui, sateen ja lähdesuonien vaikuttaessa, suolaisesta suolattomaksi. Ne elävät ja kasvit, jotka vaan suolaisessa vedessä tulevat toimeen, kuolivat pois, ja suolattoman veden asukkaita sikisi heidän sijallansa. Ovatpa sentään useammat kalalajit, jotka nyt umpijärvissäkin, umpilammissakin vilskuvat, alkuansa kotoisin merestä, ja maan kohotessa jääneet salpauksiin nykyisiin ahtaisin kammioihinsa.
Meri ei siis ole nytkään vielä jättänyt kasvattiansa. Se syleilee häntä molemmilla käsivarsillaan, Suomen ja Pohjan lahdella, ja hänen rintahansa se on jättänyt lukemattomia ihania vesisuonia. Nämät kaksi merta ovat näkyvissä: ulkonainen ja sisällinen. Mutta onpa vielä kolmaskin meri, joka tuntuu, vaan ei näy: ne on maan-alaiset vedet. Sillä osaksi on tuo muinainen meri vajonnut Suomessa maanpinnan alle ja synnyttänyt äärettömiä soita, tuhannen tuhansia lähteen silmiä. Nämät vedet venyvät liikkumatta umpilaaksoissa, taikka vuotavat nekin näkymättöminä vietettä myöten, kartuttaen jokien sekä purojen voimaa. Ei ole Suomenmaalla vertaistansa maailmassa vesirikkauden puolesta: sillä on vettä ympärillään, vettä sisässään, vettä allansa.
Suomen järvet eivät ole niinkuin muut järvet, sen joet eivät ole niinkuin muut joet, sen suot eivät ole niinkuin muut suot. Täällä vaikuttaa suuri voima ääneti, pauhaamatta, aina pyrkien määrättyä tietänsä. Muualla maailmassa on joki-vesistöjä, täällä järvistöjä. Suomenmaa viettää etelään ja lounaasen päin; näihin molempiin suuntiin pyrkivät järvet levähtämättä, pyrkivät emänsä Itämeren syliin. Ei ole yksikään järvi liikkumatta, pyrkimättä; jos ei sillä ole näkyväistä lasku-suuta, niin siristelee se vesiänsä pois salaa maan sisässä. Mutta useimmat, avarimmat järvet ovat liittyneet yhteen suuriksi yhtenäisiksi vesistöiksi, jotka vallitsevat äärettömiä alustoja. He laskevat toinen toisellensa, välin kohisevan kosken, välin hiljaa virtaavan salmen kautta; he leviävät välistä suuriksi seljiksi, välistä haarautuvat moneksi lahdelmaksi, noudattaen kaikkia maan vietteen mutkia, siksi kun löytävät kapean joki-kuurnan, joka viepi yhdistyneet vedet merehen. Joki Suomenmaassa ei ole muuta kuin järven viimeinen harppaus. Joki täällä ei synny korkeassa vuoristossa, sitä ei imetä Alppien sulava lumi. Hän syntyy usein kenenkään huomaamatta syrjäisestä suosta tahi nimettömästä lammesta. Eikä aikaakaan, niin hän katoaa järvi-jaksoon, joiden vedet hän ottaa saatellakseen alas rantamaille. Kun hän sitten jälleen ilmauu joeksi ja on olevinansa itsenäinen, eipä hän olekaan kuitenkaan muuta kuin järvien käskyläinen ja kuormankantaja, — verovouti, joka viepi merelle manteren veron — ja hän harppaa vesitaakkoineen, jäälohkareineen, pölkkylauttoineen koskelta koskelle äkkipäätään mereen.
Tällä lailla merestä kasvanut Suomi on niemimaa, joka länteen ja itään leviää 38° 35' ja 50° 2' F. välillä, täyttäen 83 1/2 maatieteellistä peninkulmaa; pituutensa pohjoseen ja etelään — 59° 48' ja 70° 6' pohjoista leveyttä — on 154 1/2 maatieteellistä peninkulmaa. Pinnan avaruus on luettu 6,844 maatieteelliseksi peninkulmaksi.
Siihen aikaan kun Preussi ei vielä ollut tulvannut 1815 vuoden rajojen yli, kävi yksi meidän maanmiehemme Berlinissä, ja sattuipa kerta, hänen ollessaan seurassa oppineitten miesten kanssa, Suomenmaa puheen aineeksi. — "Suomi?" virkkoi yksi läsnä-olijoista. "Sehän taitaa olla pikkuinen maa tuolla Pohjan perällä; kuinka suuri se voinee olla?" — "Kyllä niin", vastasi siihen meidän maanmiehemme, "onhan se pieni, aivan mitätön maa: ainoasti senkokoinen kuin Preussi, Baijeri ja Würtembergi yhteensä." — Suomi onkin todella semmoinen maa, jonka jokainen maakunta kooltansa vetää vertaa kuningaskunnalle. Mutta onpa sentään jotakin enempää tarvis paitsi pituutta ja leveyttä, jos tahtoo maan mahtavien verroille vetäitä, ja vielä päälliseksi on Suomi Venäjän rinnalla niinkuin puolukkamarja meloni-hedelmän vieressä.