"Päivän lämmintä en voi antaa sinulle", lausui kuningatar, "sillä sen olen jo kaikkityyni pannut viinimarjaan, laakeriin, apelsiiniin ja nisuun. Mutta annanpa sinun kuitenkin nauttia päivän valoa pitkät yöttömät kuukaudet. Sinä saat nähdä päivän kuvastelevan muotoansa tuhannen tuhansiin järvihisi, joilla ei ole vertaa maailmassa, ja minä ompelen pukimesi täyteen kirkkahimpia timantteja. Sinä olet viimeinen lapseni, köyhin, syrjimmäinen lapseni, vaan oletpa kuitenkin minun lapseni. Vanno ettet luovu äitisi nimestä, ja minä laitan sinulle asuntosi meren rannalle, jotta aina voit käydä sisään ja ulos talossani ja saada suojaa Pohjolan vihaista viimaa vastaan."

"Kiitos sinulle, jalo kuningatar", vastasi impi Pohjolan rajoilta. "Minä tahdon kaikessa halpuudessani aina pitää muistossa että olen sinun tyttäresi, ja tahdon olla sinun rajavartijanasi ikuisen lumen rynnäköitä vastaan." — —

* * * * *

Tästä Euroopan viimeisestä, köyhimmästä, syrjimmäisestä tyttärestä tulee nyt puhe näissä lehdissä. Viimeinen on hän: sillä viimeiseksi kaikista Euroopan tyttäristä on se kohonnut merestä, ja kohoaa kohoamistaan yhä vielä. Köyhin on hän: sillä hän ei ole koskaan jaksanut kokonaan temmata itseänsä irti Pohjolan Hiiden käsistä, joka taistelee hänestä Euroopan, ihmiskunnan kanssa. Syrjimmäinen on hän: sillä vasta nyt on hän alkanut astua esille synkästä hongikosta, jonka kätkössä hän vietti yksinäisen lapsuuden-aikansa, puoleksi taistellen, puoleksi mietiskellen.

* * * * *

Pohjoisempi Valtameren käsivarsista, jotka Eurooppaa suojelevat, kajoo Suomi-tyttäreen. Eteläisempi käsivarsi, ihanainen, lämpöinen Välimeri, lainehtivi viljavain maiden, rikasten kansain välillä; sen rannikoille on vetäyneet meidän maan-osamme komeimmat vallat, kirkkain kunnia. Pohjoisempi käsivarsi, kylmä, myrskyinen Itämeri, hietasärkkineen, kallio-äyräineen, ja merenkultineen, jää-lohkareineen, se on puolestaan koonnut ympärilleen maineen ja muiston Pohjan kansain sankaritöistä. Kumpikin ovat he tuhatvuotisia kulkuväyliä kansain rauhan-askareille ja sota-retkille. Mutta Välimeren kylki lepää Afrikan paahteista hietikkoa vasten ja tuntee sen kuuman hengähdyksen, Samumin; Itämeri sitä vastaan ulottuu Pohjolan rajoille asti ja saapi sen tuimia lumituiskuja kokea.

Jalo höyry-orit ajaa hyrskien Juutinrauman kautta. Hänen taakseen jääpi Pohjois-meri ja Kattegat; hänen eteensä leviääpi Itämeren sini-selkä, kantaen satoja purjehia, jotka kaikki pyrkivät sisään tai ulos samasta ahtaasta portista. Kuinka erilainen on luonne laineella kummin puolin tuosta ahtaasta portista! Pohjoismeren laine on raskas ja suolainen; se kohoaa luoteen voimalla; se vyöryy jyristen rannan hietasärkkiä vastaan ja vierii hitaasti, majesteetillisesti takaisin; sen paino rutistaa, musertaa vahvimmatkin laivankaaret. Itämeren laine sitä vastaan näyttää kevykäiselle niinkuin sateen vihma; se herkähtää liikkeelle pienimmästäkin tuulen puuskauksesta; se melkein vaan liekahtain läikkyy kallioita vastaan ja pakenee yhtä kiireesti takaisin, rikkomatta kala-venehenkään heikkoa kuvetta. Itämeren laine onkin puolekseen jokivettä, 20 %, vähemmin suolainen kuin Pohjoismeren. Se ei enää tunne eikä tiedä mitään luoteesta ja vuoksesta; se nousee ja pakenee aina tuulia myöten. Sen pinta on 8 jalkaa korkeampi kuin Pohjoismeren. Pohjoisempana on eroitus vielä suurempi, sillä Pohjoismeren kapea kurkku ei kerkiä niellä yhtä paljon vettä kuin mitä Itämereen yhä karttuu kaikista sen jo'ista. Merenvirta vaihteleepi, vaan käypi kuitenkin lakkaamatta ulospäin. Juutinraumassa ja molemmissa Bält-salmissa käypi aina kaksi virtaa vastakkain; väkevämpi, keveämpi viepi Itämeren vesiä pois pintaa myöten; heikompi, raskaampi tuopi Pohjoismeren vesiä pohjaa myöten.

Höyry-orit kulkee hyrskien eteenpäin. Valtameren kasvikunta ja monenlaatuiset elävät ovat kadonneet; Itämeressä asuu pienemmät merikasvit, vähäisemmät elävät. Ei täällä enää merisika ruiskuta vesisuihkuansa ilmoihin; hylje vaan kohottelee harmaata päätään läikkyvän laineen harjalle. Kalat ovat toisellaiset, pienemmät. Ei näy enää hummeria eikä osteria; niiden sijaan on tulleet pikku meri-rapunen ja pienet simpukat. Veden syvyyskin on vähempi: Itämeri on matala mereksi; sen syvyys muutamin paikoin keskiselällä ylettyy 160:een syltään, mutta tavallisesti se ainoasti vaihtelee 40:n ja 60:n välillä.

Mihinkä höyry-oriin matka pitää? Köpenhaminaanko vai Tukholmaan, Pietariin, Riikahanko vai Danzigiin, Helsinkiin vai Ouluhun? Kapteeni levittää merikartan. Siinä näet pitkänläntäisen sisämeren, jonka pääsuunta antaa etelästä pohjoseen. Sen muoto kartassa on ikään kuin merineitosen näköinen, jonka kasvot on itää kohden. Hänen päänsä, kumarruksissaan eteenpäin, Lapin lumet kiireellänsä, katselee Suomenmaata. Hänen kaulassaan on koristeena saariston vihriäinen helmivyö. Hänen selkänsä, raskaasta taakastansa koukuissaan, kantaa Skandinaviaa. Hänen käsivartensa on ojennettu Venäjää kohti, tarkoittaneeko se uhkausta vai lieneekö hyväilemistä? Viro, Liivinmaa ja yhdistyneen Saksan pohjois-ranta, ne ovat hänen hameensa liepehenä. Mutta alapäässään merenneitosen pitkä vartalo kääntyy mutkaiseksi kalanpurstoksi, Tanskan saariston ja Juutinmaan välitse, ja vajouu näkymättömiin Pohjoismeren aaltoihin.

Maatiede on leikillään niin laittanut, että tämä meren-neito halailee Suomennientä ja että hänen sydämensä lyö Suomen rintaa vasten. Kaikki muut Itämeren rantamaat katsovat myös toiseen suuntaan, Suomi vaan katselee yksistään Itämerta kohti. Siitä se on kohonnut; sinnepäin sen ranta viettää; sinne se lähettää kaikkein lukemattomain järviensä vedet. Itämeri on Suomen kasvattaja, Suomen imettäjä, Suomen kätkyt; sen syliin on Eurooppa pannut nuorimman tyttärensä, hoidettavaksi vuosisatoja tuntemattomia varten, siksi kun neiti olisi täys-ikäiseksi varttunut. Itämeren laineet yhä laulelevat sille kätkytlauluja ja lahjoittelevat sille yhä uusia rantoja leluiksi, samoinkuin kevätaurinkokin joka vuosi lahjoittaa sille uuden vihriäisen hamehen.