— Eläköön Kustaa kuningas! huusi silloin joku, ja pian toisti sata ääntä samat sanat. Olihan tämä ainakin taistelukintaan heitto aatelille, kun ei miehissä ollut rohkeutta eikä päättäväisyyttä itse hankkia oikeutta.
— Mutta kuka se olikaan, joka tässä Sigismundia ylisteli? kysyi joku.
— Se oli Kyyhkyn Olavi, joka on palvellut paavilaisten puolella, vastasi toinen.
— Eipäs ollutkaan, hän on saanut turvakirjan ja tehnyt valan kuninkaalle, huomautti kolmas.
— Joku se vain oli. Pistetäänpäs mies mereen, oikein supi suomalaiseen suolaveteen!
Katseltiin joka haaralle, mutta syyllinen oli kadonnut. Väkijoukko alkoi hajaantua; maalaiset alkoivat tehdä kotiinlähtöä, kaupunkilaiset lähtivät töllistelemään Rechardt Bögmanin talossa olevia korkeita vieraita. Silloin äkkiä kuului ääni huutavan kenenkään tietämättä mistä: Sigismundus vivat! Eläköön Sigismund! Kaikki katsahtivat toisiinsa, ja heti sen jälkeen joutuivat nuo tyynet suomalaiset luonteet tavattomaan raivoon. Huutaen "puolalaisia! puolalaisia!" syöksyi osa sinne, toinen tänne maankavaltajaa etsimään, mutta sepä oli turhaa työtä. Sam poika, ymmärrettyään ihmisten keskusteluista sen verran, että puhe oli molemmista kilpailevista kuninkaista, oli kiivennyt kirkontorniin ja sen luukusta huutanut nuo kavaltajan sanat. Pian hän oli jälleen maassa ja pistää sujautti, kunnoton, palavan taulanpalasen erään maalaisukon lähellä seisovan hevosen korvaan. Eläin tunsi kovan kivun korvassaan ja syöksyi hurjistuneena rattaineen väkijoukkoon. Siitä syntyneen melun ja hälinän aikana osasi pahantekijä pian korjata itsensä turvaan.
4. TÄHTIENSELITTÄJÄ.
Miehekäs majoitusmestari Iivari Pärttylinpoika ja hänen ruskea seuralaisensa pitivät kaiken sen jälkeen, mitä olivat nähneet ja kuulleet kirkonmäellä, viisaimpana pysyä majapaikassaan pimeään saakka. Isäntäväeltään heidän onnistui saada tietää, mitä kuninkaallisen laivaveneen soutajat olivat jutelleet. Kolmessa Kruunussa, kuten he kertoivat, ei ollut tällä erää sen vähäisempi henkilö kuin kuninkaan nuorempi veli, neljätoistavuotias Kaarle Filip, Södermanlannin herttua, joka oli hartaitten pyyntöjen jälkeen saanut äidiltään, leskikuningattarelta, luvan päästä ensimmäiselle tavallista pitemmälle merimatkalleen laivastossa, joka vei sotaväkeä Tukholmasta ja Turusta Narvaan. Kova myrsky oli ajanut laivat erilleen toisistaan Hankoniemen kohdalla, ja koska tuuli oli aivan vastainen ja Kolmella Kruunulla matkusti myös muutamia ylhäisiä Turusta tulevia naisia, jotka olivat merikipeinä, niin oli herttua tahtonut poiketa satamaan ja päästää naiset maihin Tammisaaren kohdalla.
Pater Padilla yhdisti nämä kuulumiset niihin tietoihin, jotka hän vast'ikään oli saanut niillä seuduin vallitsevasta mielialasta, ja huomasi, ettei aika eikä paikkakaan ollut sopiva hänen aikeilleen. Hän päätti hakea jo seuraavana päivänä toisia toiminta-aloja, mutta sitä ennen hän tahtoi kumminkin saada varmat tiedot siitä, sykkikö, niinkuin hänen tulkkinsa oli arvellut, katolilainen sydän oppineen ja maankuulun Sigfrid Aronuksen luterilaisen messupaidan alla.
Pimeän tultua pater ohjasikin seuralaisineen askelensa oppineen miehen luo, jätettyään tällä kertaa kotia Sam pojan, jonka viimeisistä urotöistä heillä, pojan onneksi, ei sentään ollut mitään tietoa.