Majoitusmestari tiesi, missä pappila on, ja niinpä he, hetken kuljettuaan kapeita, pimeitä ja likaisia poikkikatuja, lähenivät linnanmäen kukkulalla, vähän matkan päässä raunioista sijaitsevaa vähäistä, matalaa ja yksinkertaista taloa. Päivänvalossa olisi heillä täältä ollut mitä viehättävin näköala kaupunkiin, merenlahteen ja läheiseen saaristoon päin. Pimeästä ja matalasta eteisestä he astuivat yhtä matalaan asuintupaan, ja tämä asuintupa yhdessä lukuhuoneen kera, joka samalla oli makuukammionakin, oli Tammisaaren silloisen kirkkoherran köyhä asunto, monien tieteellisten tutkimusten tyyssija ja niiden monien merkillisten ennustusten syntymäpaikka, joiden oli määrä päästä seuraavan vuoden almanakkaan. Loimottava valkea paloi rappeutuneessa, nokisessa takassa, jossa valmistettiin illallista, ja majoitusmestari oli valmis lyömään vetoa, ettei siinä ollut sen suurempia herkkuja kuin kaurapuuroa. Kaikki tuossa asunnossa, järeistä puupenkeistä alkaen aina pieniin ikkunoihin saakka, joihin särkyneiden ruutujen sijaan oli pantu öljyttyä paperia, osoitti suurta köyhyyttä ja teki sotilaan otaksumisen varsin todenmukaiseksi. Vain suuri, taidokkaasti tehty seinäkello, jonka taulusta astui joka lyömällä esiin viikatteella ja hietalasilla varustettu Aikaa kuvaava ukko, tiesi kuuluisan suuretieteen tutkijan kotia.
Takan ääressä seisoi noin viisikymmenvuotias, halpapukuinen vaimoihminen, hämmennellen puuropataa. Hän ei kääntynyt vieraihin päinkään, ei edes odotellut kysymystäkään, vaan virkkoi äreästi:
— Tulkaa huomenna; Sigfrid mestarilla ei ole aikaa.
— Sanokaa Sigfrid mestarille, että täällä on matkustavaisia, jotka haluavat puhella hänen kanssaan, ja joutukaa! vastasi majoitusmestari tapansa mukaan röyhkeästi.
Vaimo jatkoi yhä edelleen tehtäväänsä, viitsimättä katsahtaakaan tulleisiin, ja toisti:
— Hänellä ei ole aikaa, johan minä sen sanoin. Menkää tiehenne, hän ei ole kotona.
Puhujan äänessä oli jotakin ylpeää, joten majoitusmestarikin alensi äänensä ja kohteliaammin ilmoitti erään oppineen saksalaisen tohtorin haluavan tiedustella kuuluisalta Sigfrid Forsiukselta kaikenlaisia tärkeitä asioita.
Silloin vaimo kääntyi, katseli vieraita tuokion älykkäillä, tutkivilla silmillään ja vastasi lempeämmin, että koska ilta on kirkas, oli hänen miehensä lähtenyt taivaan tähtiä tarkastamaan ulos kedolle. Vaimo ei sanonut tahtovansa pyytää heitä odottamaan, sillä miehellä oli usein tapana viipyä ulkona myöhään yöhön saakka.
Pater Padilla käski tulkkinsa ilmoittaa hänenkin jonkun verran harjoitelleen tähtien tutkimista ja pitävän itseään onnellisena, jos saisi juuri taivasalla kysyä neuvoa sellaiselta mainehikkaalta tiedemieheltä kuin Sigfrid mestari on.
Nämä sanat eivät saattaneet olla vaikuttamatta vaimoon, joka oli niin huomattavan painokkaasti puhunut miehestään ja kaikesta köyhyydestään huolimatta tunsi olevansa ylpeä hänestä. Hän sytytti lyhdyn, pyysi vieraita mukaansa ja saattoi heidät pihan poikki aukealle ylängölle raunioitten luo. Myrsky oli kirkastanut lokakuun taivaan; se kaareili nyt pilvetönnä, tumman sinisenä ja korkeana tähtien tuikkivassa valossa. Ilma oli lauhkea, eikä kuu ollut vielä noussut taivaan rannasta. Ei mikään, eivät edes matalat rauniotkaan estäneet avaraa näköalaa; kaikessa, mikä siinä hiljaisen illan helmassa uinui, oli äärettömän avaruuden ja Kaikkivaltiaan majesteettisuuden leima. Pimeä maa näytti vaipuneen äänettömään rukoukseen Iankaikkisen kirkkaan istuimen juureen ja hukuttaneen vähäiset taistelunsa, turhat ajatuksensa ja häilyvät laskunsa maailmankaikkeuden mitättömään syvyyteen. Vain ihmisten sydämissä oli kaikesta siitä huolimatta vähäinen itsekkäitten atoomien tomumaailma.