Emäntä kulki lyhty kädessä edellä, ja molemmat miehet seurasivat häntä, kunnes kivien ja soran välitse saavuttiin mäen korkeimmalla huipulla olevalle vähäiselle aukealle.
Siellä, tähtitaivaan himmeässä valossa, oli mies puoleksi makaavassa asennossa, peskiin kääriytyneenä, tukien selkäänsä kallion lohkareeseen ja nojaten poskeaan vasempaan käteen. Oikeassa kädessä hänellä oli teräksinen piirrin, jolla hän tuon tuostakin pisteli merkkejä isoon pergamenttilehteen, kaiketikin tähtikarttaan, jonka kuviot ja asennelmat hän tiesi niin hyvin, ettei hänen tarvinnut vaivata silmiään pimeässä. Hän ei huomannut tulleita, jotka äänettöminä pysähtyivät vähän matkan päähän hänestä ja katselivat häntä, katselivatpa niin kauan, että maltiton sotilas lopulta rykäisi ja siten ilmoitti heidän läsnäolonsa. Lyhdyn valo sattui silloin tähtientutkijaan, ja vieraat näkivät kookkaan, joskin vuosien ja vaivojen koukistaman harmaapartaisen miehen. Hän näytti olevan lähes seitsenkymmenvuotias, ellei jo ollut päässytkin siihen määrään. Valo herätti hänet ajatuksistaan, ja hän virkkoi tyytymättömänä.
— Sinäkö siellä, Anna? Sanoinhan minä, ettei minua saa häiritä.
— Täällä on muuan tohtori Saksanmaalta. Hän lähtee huomenna matkaan ja tahtoisi puhua sinun kanssasi, mestari, vastasi vaimo nöyrästi.
Sigfrid mestari kohosi istualleen, ojensi kylmän kätensä muukalaiselle ja kysyi saksaksi, millä tavoin hän voisi olla vieraalle hyödyksi.
Pater Padilla oli ennakolta varustanut vastauksen. Hän johdatti keskustelun heti kohta tieteelliselle alalle, missä muut kuuntelevat eivät voineet heitä seurata, ja ilmoitti latinan kielellä olevansa lääkäri ja sanoi olevansa sangen epätietoinen siitä, olisiko tunnustettava tähdillä olevan mitään vaikutusta kulkutauteihin.
Sigfrid mestari vastasi samalla kielellä tuon tunnetun lauselman: stella inclinant, non necessitant (tähdet tuovat taipumusta, vaan eivät pakkoa), ja sen jälkeen hän rupesi, tavattoman vilkkaasti niin vanhaksi mieheksi, sovittelemaan tätä lauselmaa liikkeellä oleviin kulkutauteihin, mutta samassa kirkastui koko seutu, ja suuri tulipallo lensi poikki taivaan läntisestä taivaanrannasta kulkien pitkänä, säihkyvänä kaarena kaakkoista ilmaa kohti. Valo tuli niin odottamatta, niin äkkiä ja voimakkaana, että se leimahtaessaan ikäänkuin sieppasi neljän läsnäolijan kasvonpiirteet ja loi niistä valokuvan, eikä se kuva jäänyt vanhalta tutkivakatseiselta vaimolta huomaamatta. Hän näki saksalaisen herran silmissä jotakin outoa, joka saattoi hänet kuiskaisemaan Sigfrid mestarille suomeksi:
— Kavahda tuota miestä!
Mutta tuona silmänräpäyksenä oli ihminen viisaan vanhuksen silmissä pelkkä tomujyvänen vain. Otettuaan tarkan vaarin meteorin kulusta ja merkittyään sen radan kartalle hän suoristi kookkaan vartalonsa, ojensi oikean kätensä taivaanrantaa kohti, missä valo vielä näytti viivähtävän luoden hopealoistetta merestä nousevaan usmaan, ja lausui juhlallisesti:
— Katso Jumalan taivaan kirjoitusta! Mikä minä olen, Herra, kun rupean tutkistelemaan Sinun salaisuuksiasi tahi Sinun mittojasi mittelemään! Missä olin minä silloin, kun kointähdet Sinun ylistystäsi veisasivat? Herra Jumala, Sinä olet kuningas, ihanasti koristettu: valo on sinun vaatteesi, pyhyys sinun asuinsijasi kaunistus. Sinä puhut ja kutsut maailmaa, Sinä piirrät kirjoituksesi taivaalle auringon kierroksesta toiseen. Mutta he eivät kuule ääntäsi, Herra, he eivät ymmärrä kättäsi, joka kirjoittaa tähtiin. Usein olet Sinä heitä kurittanut; mitä se on auttanut? Tee parannus, kansani, ennenkuin Jumalasi kasvot kääntyvät sinusta pois ja sinä jalkasi loukkaat pimeihin vuoriin!