— Luen tässä raamattua; se on aina hyvä olemassa, kun kiusaus ahdistaa. Muuten on taivas jo taas seljennyt. En ole moneen vuoteen nähnyt Merkuriusta niin ihmeellisen kirkkaana.
Sigfrid mestari astui pienoisen ikkunan luo.
— Niin on. Anna tänne peskini! Minun täytyy lähteä ulos. Tule huomenna jälleen, korkeasti oppinut confrater! Nyt en saa laiminlyödä planeettien yhtymistä. Olisipa minulla nyt flandrilainen kiikari! Voi tähtiäni, voi rakkaita tähtiäni!
5. SYKSYISESTÄ AURINGONSÄTEESTÄ.
Valvottuaan yön ylhäisimmässä seurassa, mitä maailma voi tarjota, nimittäin tähtien kanssa, Sigfrid mestari nukkui seuraavana aamuna vielä kello kahdeksan ajoissa. Hänen uskollinen vaimonsa, joka oli valvonut hänen kanssaan, oli parahiksi ennättänyt lakaista tuvan, ruokkia talon ainoan lehmän ja panna padan tulelle aamiaisen keittämistä varten, kun samassa tuli odottamattomia vieraita taloon. Koreassa puvussa oleva herraspalvelija tuli kysymään, saattaako korkea-arvoinen kirkkoherra ottaa vastaan muutamia matkustavaisia, jotka tahtoisivat tulla hänen luokseen. Anna emäntä, arvaten palvelijan puvusta, ettei semmoisia matkustajia sovi lähettää pois, käski heidän astua sisään sanoen itse menevänsä makuukammioon miestään herättämään. Heti sen jälkeen palvelija avasi oven nuorelle neidolle, jota seurasi upseeri ja pieni kasvavassa iässä oleva naispalvelija. Nuori sotilas esitti emännälle Kirsti Flemingin, Itägöötanmaan herttuattaren hovineidon, ja itsensä Neriken rakuunain ratsumestarina Silfversparrena. He olivat tätä kautta matkalla Suitian kartanoon eivätkä tahtoneet lähteä Tammisaaresta osoittamatta kunnioitustaan sen kuuluisalle kirkkoherralle. Nuori neiti lisäsi siihen ystävällisesti, että hänellä ja hänen äidillään on aikoinaan ollut kunnia tutustua Sigfrid mestariin Tukholmassa, mutta hänen äitinsä on nyt uuvuksissa vaivalloisen merimatkan jälkeen, joten hänen on täytynyt jäädä lepäämään heidän majapaikkaansa.
Anna emännän viisaat ja ystävälliset silmät olivat jo noiden muutamien sanojen aikana ennättäneet tarkastaa vieraat, ja pelon, joka hänessä ensin oli herännyt niin ylhäisten vieraitten tullessa heidän köyhään pappilaansa, oli nuoren neidon miellyttävä olemus jo kokonaan hälventänyt. Kirsti Fleming näytti enemmän viattomalta lapselta, joka astuu ensimmäisiä askeleitaan maailmassa, kuin tytöltä, jolla on jo kaksivuotinen kokemus hovielämästä, mikä kokemus ei aina ollut onnellisia kokemuksia. Kasvultaan hän oli pikemmin pienempi kuin suurempi keskikokoa, hänen hiuksensa ja silmänsä olivat tummanruskeat, kasvonpiirteitä ei saattanut sanoa kauniiksi, niissä kun ei ollut riittävästi säännöllisyyttä; mutta hänen silmissään oli loiste, voimakas kuin päivänsäde, ja täyteläisillä huulilla väikkyvä, toisinaan veitikkamainenkin hymy oli niin hyväntahtoinen, ettei olisi luullut hänen tietävän vielä mitään maailman surusta ja murheesta. Ainoa, mikä hänessä tiesi aatelisnaista, oli arvokas, miellyttävä ja vapaa käytös ja suurempi huolellisuus puhetavassa kuin mitä siihen aikaan oli totuttu odottamaan Flemingin suvulta, ainakin sen miespuolisilta jäseniltä. Sitä vain ei Anna emäntä voinut saada selville, oliko tuo nuori neitonen nähnyt kuusitoista kevättä vaiko kaksikymmentä tai kenties pari enemmänkin; sillä vaikka hänen lapsellinen hymynsä oli kuusitoistavuotiaan, osoittivat suuret, kirkkaat ja ajattelevat silmät kahtakymmentä vuotta.
— Mestari Sigfrid — sanoi nuori neiti tervehdittyänsä kunnioittavasti huoneeseen tulevaa — olen teille kiitollisuudenvelassa niistä hyödyllisistä opetuksista, joita hyväntahtoisesti annoitte minulle Tukholmassa kaksi vuotta takaperin. Mies, jolla on suuria ja tärkeitä asioita ajateltavana, ei saata muistaa niin mitätöntä seikkaa kuin vähäinen ymmärtämätön tyttö on, mutta minä puolestani pidän suurena kunniana sitä, että olen lähes kuusitoista kuukautta saanut olla teidän oppilaanne. Luuletteko minun unohtaneen kirjanne "Sielusta" ja sen, mitä opetitte minulle unien merkityksestä?
— Kirsti neidillä on varmaankin ollut suunnattomasti hyötyä teidän opetuksistanne, sillä hän uneksii sekä valveilla että nukkuessaan, puuttui nuori upseeri hymyillen puheeseen.
— Älkää uskoko sitä, hyvä mestari! Harvoin minä nyt muulloin uneksin kuin puolivalveillani, ja silloin on mielestäni hauskinta nähdä unia semmoisista asioista, jotka päivällä käyvät yli ymmärrykseni. Mitä sanotte unesta, joka on nähty juuri teistä?
— Unet ovat kahta laatua, armas neitiseni, vastasi mestari tuntien heltyvänsä niin paljosta hyvyydestä, mihin yhtyi tuollainen sulo. — Osa unia tulee verestä, ja semmoiset ovat tavallisesti vastenmielisiä, kuten liiallisen syömisen jälkeen; toiset taas tulevat sydämen liikutuksista, jotka osaksi luemme sieluun kuuluviksi, ja ne ovat vuoroin surullisia, vuoroin iloisia. Uniin ei saa kumminkaan liian suuria perustaa; sillä vaikka Jumala saattaakin lähettää unia, jotka jotakin merkitsevät, niinkuin Raamatusta näemme ja omasta kokemuksestamme tiedämme, niin on kumminkin suurinta osaa pidettävä usmana tai tuulena, joka maan ylitse vaeltaa ja jolla ei ole vakinaista asuinsijaa.