— No selittäkää sitten uni, jonka näin teistä viime yönä, kun vielä olin tuntevinani laivan liikkuvan aalloilla. Näin unta, että te istuitte korkeassa tornissa, jalkainne alla oli maa ja päänne päällä taivaan tähdet, loistavana, sinisenä, kullalla kirjailtuna vaippana. Te olitte nuori, te olitte rikas, teillä oli mitä kauneimmat tieteenne tutkimusvälineet, ja minä istuin jalkainne juuressa oppien teiltä viisautta. Äkkiä te sanoitte minulle: katso tänne, minä olen löytänyt uuden planeetan Saturnuksen takaa, ja siellä on se autuaitten asunto, joka kerran annetaan meille! Minä katsoin kiikariinne ja näin taivaalla onnen saaren, ja siitä lähti joka haaralle kuolemattoman elämän säteitä. Katso, sanoitte te, tämän planeetan voima on tehnyt minut nuoreksi jälleen, ja minä voin tehdä iankaikkisesti nuoreksi sinutkin. Ei, minä vastasin, Juhana kuningas toi mukanaan Englannista ihanan marmorikuvan, joka monta vuotta sitten oli löydetty Roomasta ja oli vanhoilta pakanuuden ajoilta. Ja vaikka nyt tuo kuva on iankaikkisesti nuori, niin enpä tahdo minä olla sen kaltainen; mieluummin kukoistan minä lyhyen aikani kuin ruoho maassa ja lakastun sitten. Silloin te suutuitte minuun, otsanne synkistyi ja te kasvoitte suureksi kuin taivaan ukkospilvi, mutta samassa minä heräsin. Selittäkää nyt tämä uni minulle, hyvä mestari!
Näytti siltä kuin mestari olisi näiden sanojen aikana itsekin vaipunut unelmiin. Hän ajatteli nuoruutensa päiväin kunnianhimoisia toiveita: hänkin oli itselleen toivonut valoisaa ja kunniakasta tulevaisuutta; ensi menestys oli rohkaissut häntä raivaamaan tietä kaikkien esteitten läpi senaikuisen tieteen ylimmille asteille. Oli ollut hetkiä, jolloin hän oli tuntenut olevansa ylpeä ja rikas kuin äärettömien avaruuksien kuningas ja katsonut alas tietämättömien ja taidottomien joukkoon kuin joukkoon, joka kumartaa kuningastaan. Nyt hän oli köyhä, vanha, ja häneltä puuttui tutkimuksiinsa tarpeelliset apukeinot. Hän tunsi olevansa kuin kerjäläinen kuninkaan istuimella, ja hänen ainoa, hänen uskollinen alamaisensa oli nainen, köyhä ja unohdettu kuten hän itsekin. Mutta nytpä oli eilen tullut muukalainen, tullut ja kuvaillut hänelle, että hänen salaisen kaipauksensa päämäärä on saavutettavissa, ja nyt saapui lapsi, leikkivä lapsi, sanomaan hänelle samaa oikullisten uniensa muodossa. Mitä se merkitsi? Kiusaustako se oli? Vai oliko se uuden, loistavan menestyksen enteenä? Hän mietti hetkisen ja vastasi:
— Unet, jotka jotakin merkitsevät, tuovat muassaan tavallisesti aivan päinvastaisia tapauksia, niinkuin kyllä omin silmin saatatte par'aikaa nähdä, armollinen neiti. Kuitenkin on minun myönnettävä, että Jumala joskus vertauksilla ilmoittaa meille, mitä vast'edes on tapahtuva, niinkuin Farao kuninkaalle unessa, jonka Josef selitti. Jos niin kävisi, että Jumala lähettää minulle, vanhalle ja köyhälle miehelle, jonkin aavistamattoman onnen tässä maailmassa, mikä tuskin on luultavaa, vaikk'ei sentään mahdotonta, koskapa Jumala voi muuttaa kaikki inhimilliset asiat, niin on siihen pikemmin luettava syyksi nuoren ja armollisen kuninkaamme erinomainen opin ja viisauden suosiminen, jotka nyt alkavat vaurastua hänen hallituksensa aikana. Mutta vähätpä minusta, kallehin neiti! Kertokaa minulle sen sijaan jotakin omista opinnoistanne opin ja hyödyllisten taitojen tiellä.
— Jospa minä uskaltaisin puhua neidin sijasta, koska hän on sangen kaino omia ansioitaan luettelemaan — puuttui ratsumestari puheeseen — niin kertoisinpa teille, hyvä isä, ettei koko Ruotsin valtakunnassa ole toista, joka harppua niin ihanasti soittelee kuin Kirsti neiti. Illalla kerran viime keväänä armollinen kuningas istui ainakin tunnin ajan ja kuunteli soittimen helkytystä, unohtaen kaikki ryssäin pauhaavat sotapasuunat. Ja ellei neiti Ebba Brahe jo olisi se, mitä hän on, niin saisipa leskikuningatar pian uusia huolia valtakunnan tulevaisuudesta.
Ellei Sigfrid mestari olisi ollut tottuneempi katselemaan kaukaisia taivaan tähtiä kuin maallisia virvatulia, niin hän olisi kenties noita sanoja lausuttaessa havainnut nopeasti haihtuvan, unelman tapaisen välähdyksen Kirsti Flemingin loistavissa silmissä. Ennenkuin punastuksen punaiset aallot olivat vielä ennättäneet nousta puolitiehenkään hänen neitseellisille poskilleen, hän vastasi närkästyneenä:
— Ei ole kellään, sotilaalla kaikkein vähimmin, lupaa puhua soimaussanoja kuninkaastaan. Jospa Yrjänä Tegel vielä olisi vallassa, niin olisitte paremmin oppineet kieltänne hillitsemään. Mestari kulta, uskokaa minua, en ymmärrä enempää kuin harakka semmoisista asioista, joissa en ole saanut teiltä opetusta. Niin, olenpa jo unohtanut melkein kaiken, mitä minulle opetitte metalleista ja kivistä.
— Eikö olisi semmoista kiveä, joka karkoittaa pahat unet? kysäisi jälleen Silfversparre ivallisen totisena.
— Timantti lienee siihen paras keino, vastasi Sigfrid mestari viattomasti. — Sen kun sitoo vasemmalle sivulleen, niin se suojelee vihollisilta ja riidalta ja toralta ja raivotaudilta ja painajaiselta. Muuten — jatkoi hän huomaamatta, kuinka Kirsti neiti uhaten ojensi timanttisormuksensa ratsumestaria kohti — muuten on kallis safiirikivi hyödyllisin kaikista, sillä se vahvistaa koko ruumiin, pitää ihmisen tyytyväisenä ja tuo häneen hurskaita ajatuksia. Sanottu on myöskin kullasta, että kun sitä hienoksi jauhaa ja juo, niin se auttaa sydämen ahdistuksissa ja sydäntaudissa, ja siitä myöskin ihmisessä vilkkaan tunteen henki virvoittuu. Sillä kullalla on vähän auringon luontoa. Tätä kukin itse kohdastansa koetelkoon; minä sanon vain, mitä entisen ajan ihmiset ovat sanoneet. Niinpä safiirista sanotaan, että se, joka sitä suussaan pitää, saattaa ennustella.
— Mestari, saanko pyytää teiltä jotakin kahden kesken?
— Jos suvaitsette, kaikkein rakkahin neiti, astua viheliäiseen huoneeseeni, niin saan kuulla, mikä se on, vastasi vanhus tuntien melkein samaa kuin sammaltunut honka, kun visertelevä lintunen istahtaa sen ryhmyisille oksille.