Kaarina rouva uudisti sanansa kolmannen kerran.
— Ottaako pahakseni? Mitä joutavia, mitä joutavia! Sotilaita ja konnamaisia… Niinhän sanoitte? Niin, niin, mitäpä sitä muuta tähän aikaan kuulee? Suokaa anteeksi, että teidän läsnäollessanne jalkojani lämmittelen! Luuvalo, armollinen rouva, luuvalo! Niin, kun ihminen on sodassa saanut kestää yhtä ja toista niinkuin minäkin, niin kylläpä tuntuu vanhoilla päivillä, kylläpä tuntuu.
Kaarina rouva toivoi sydämensä pohjasta, että jok'ainoasta tuon vanhan ketun syylästä kasvaisi luuvaloa suitsuttava vuori, mutta huomaten mahdottomaksi asettaa häntä salaliiton etunenään hän pyysi itse sananvuoroa ja kehoitti kunnioitettavia vieraitaan keskuudestaan valitsemaan kokouksen puheenjohtajan.
Melu hiljeni hiukan, vieraat katselivat toisiaan; he nähtävästi eivät olleet ensinkään varustautuneet puheenjohtajan vaaliin. Useimmat olivat kaiketi luulleet puheenjohtajan hankitun jo ennakolta.
Kaarina rouvan kehoitusta seurasi neuvoton hiljaisuus, kunnes viimein kuului ääni pitkän tammipöydän äärimmäisestä päästä, missä muuan vanhanpuoleinen ratsukaapuinen mies oli ahkerasti työskennellyt sianliikkiön ja oluthaarikan kimpussa.
— Jos minun tässä sallitaan puhua suuni puhtaaksi — virkkoi hän mielissään pyyhkien viiksiään ja suippopartaansa pöytäliinaan — niin on tässä meidän joukossamme semmoinen mies, joka osaa puheillaan pistää pussiin minkä piispan hyvänsä, vieläpä koko arvoisan konsistorinkin; mutta koska hän osaa kaikki maailman kielet paitsi meidän kieltämme, niin kelvannen minä kenties puheenjohtajaksi hänen sijaansa, koskapa kerran olen hänen vähäpätöinen tulkkinsa. Muuten olen minä Iivari Pärttylinpoika, majoitusmestari ja nöyrin palvelijanne, armollinen rouva. Kosk'ei Pärttyli Iivarinpoika suvaitse puhua muuta kuin tyhmyyksiä, niin koettaa Iivari Pärttylinpoika sen sijaan puhua niin viisaasti kuin osaa, lisäsi majoitusmestari nauraen omalle sukkeluudelleen.
— Puhukaa! sanoi Kaarina rouva, jota ei tämä kokouksen alku ensinkään tyydyttänyt.
— No, koska minulla on lupa puhua, niin sanon suoraan, että tämmöistä kinkkua kuin tämä Kurjalan kinkku ja tämmöistä olutta kuin tämä Kurjalan olut saa turhaan hakea Hämeenmaasta ja Uudeltamaalta, ellei Suitiassa niiden vertaista ole. Minun käydessäni siellä syksyllä kertoivat Juhana kuninkaan aina juoneen Suitian olutta mieluummin kuin mitään muuta ja tilanneen sitä joka vuosi laivanlastillisen omaa kuninkaallista kurkkuaan varten.
— Asiaan! keskeytti Kaarina rouva.
— Asiaan juuri olin tulemaisillanikin, armollinen rouva. Koska nyt Juhana kuningas oli sellainen viisas ja kuuluisa kuningas, että ymmärsi pitää arvossa Suomen olutta ja suomalaista verta sitäpaitsi, niin arvelen minä, Iivari Pärttylinpoika, ja kaikki nämä kelpo suomalaiset tässä, kestäkööt sitten satulassa tai olkoot kestämättä, kun jouluhumalat päässä humisee, että meidän pitää auttaa Sigismund kuningas jälleen valtaan ja voimaan. Kas niin, sen pituinen se ja ilman metkuja. Ketä nyt haluttaa tämä sormikoukku?