Sitä puhetta seurasi meluisa keskustelu, jossa muutamat huomauttivat, ettei aika ole varsin sopiva, koska Helsingin valtiopäivätkin ovat osoittaneet uskottomuutta puheena olevaa hyvää asiaa kohtaan. Toiset taas kumosivat tuon väitteen vakuuttaen, ettei valtiopäiväin mieltä ihan varmaan tiedetä, ennenkuin päätös ilmoitetaan. Mahdollistahan on, etteivät valtiopäivät lopuksi myönnä mitään varoja sodankäymiseen, ja silloin on kuningas seisova neuvotonna kuin koulupoika koko maan edessä. Tämä vakuutus rauhoitti jälleen epäröiviä, ja sitten ruvettiin keskustelemaan milloinka ja mitenkä yleinen kapina maassa olisi saatava toimeen.
— Suu kiinni! ärjäisi majoitusmestari lyöden nyrkkinsä pöytään, niin että vielä jäljellä olevat tinalautaset helähtivät. — Suu kiinni! hän itse puhuu!
Syrjäisestä sopesta astui esiin sama ruskeanuttuinen mies, jonka näimme ensi kerran Tofön saarella, ja piti kokoontuneille innokkaan puheen saksankielellä. Hän luetteli, mitä kaikkea vääryyttä hallitus oli tehnyt, hän kuvasi kansan suuren rasituksen ja esitti elävästi, kuinka onnelliset olot maassa olisi, jos laillinen kuningas pääsisi jälleen valtaistuimelle. Sen jälkeen hän sangen taitavasti suunnitteli yleisen kapinan, joka olisi pantava alkuun huhtikuun ensi päivinä, koska silloin ei kuninkaan väki vielä saattanut odottaa apua Ruotsin puolelta. Huhtikuun lopulla tulisi aivan varmaan puolalainen laivasto Hankoniemeen, joka jo silloin on jäistä paljas. Silloin laillisen kuninkaan uskolliset ystävät runsaasti palkittaisiin, mutta hänen vihollisensa hävitettäisiin julmasti koko maasta.
Majoitusmestari tulkitsi tämän pitkän puheen lyhyesti seuraavaan tapaan:
— Hän sanoo, että meitä nyt kohdellaan aivan kuin koiria, mutta annas kun Sigismund saa valtikan kouraansa, niin sitten meitä pidetään kuin piispaa pappilassa. Ja senpä vuoksi me panemme pillit soimaan viiden kuuden viikon perästä, kun olemme saaneet kaikki järjestykseen, ja sitten tulee Puolan mies ja tekee puhdasta. Mutta — lisäsi hän silmää iskien — kyllä täällä sitten puolalaisesta huoli pidetään, ettei mies liian pitkälle potki, pidetään, niin totta kuin minä olen Iivari Pärttylinpoika. Ja sillä hyvä.
— Ennenkuin me kaulamme alttiiksi panemme, pitää meillä olla rahaa, paljon rahaa, ei tule muutoin mitään, vastasi muuan entinen vouti, joka uuden hallituksen ajalla oli vilpin harjoittamisesta pantu viralta pois, vaikka mies olisi hyvin ansainnut hirsipuunkin.
Vaihdettuaan muutamia sanoja ruskean miehen kanssa majoitusmestari ilmoitti, että rahaa saataisiin kuin roskaa, jahka vain kaikki olisi pantu alkuun. Vouti oli itsepäinen eikä luopunut vaatimuksestaan ja sai muitakin puolelleen.
Sitten syntyi kiivas sanasota, kaikki huusivat kilvan, ei kukaan ottanut korviinsakaan, mitä toinen selitti. Majoitusmestarin mahtava nyrkki oli vähänväliä moukaroinut tammipöytää ilman mitään tulosta, kun hän samassa äkkiä tunsi jonkun nykäisevän häntä nutusta ja huomasi takanaan hyvin tunnetut kiilusilmät ja irvinaaman. Siinähän seisoi tuo Helsingissä hukkunut Sam poika, jonka surkea loppu oli, totta puhuen, tuottanut majoitusmestarille enemmän iloa kuin surua.
— Mitä, lurjus? Etkö sinä olekaan meren pohjassa? Vahinko, vahinko; sinusta olisi tullut hyvää kiiskinruokaa.
Sam kertoi itseensätyytyväisenä irvistellen, kuinka sukkelasti hän oli petkuttanut takaa-ajajiaan Vantaan sillalla. Hän näet oli kavunnut piiloon sillan alle ja heittänyt takkinsa koskeen oman itsensä asemesta. Nyt — lisäsi hän pahanilkisesti myhäillen — oli hänellä sentään muutakin kerrottavaa. Joukko Hannu Munckin ratsumiehiä oli tänään levähtänyt Hämeenlinnassa. Sam oli ollut piilossa tallin ylisillä ja kuullut ratsumiesten haastelevan keskenään, että he ensi yönä Lammin seuduilla pääsevät runsaalle saaliille. Samin lähtiessä karkuun olivat miehet vielä paikoillaan hevosiaan sukimassa, mutta pianhan he saattavat olla täällä.