— Voi äiti, vaikeroi hän, oikeassa sinä sittenkin olit! Mitäpä hän huolii minun isieni tuomiosta, kun asia koskee hänen isänsä verivelkoja? Ja on kumminkin ollut aika, jolloin Tavastit olivat aivan samanarvoisia kuin Vaasat. No niin, päätökseni on tehty. Minä tarjoan palvelustani Sigismundille. Oikeutta on minun saatava täältä tai sieltä.
— Etsikää oikeutta siltä tuomarilta, joka yksin tuomitsee oikein ihmisen aivoitukset! lausui hänen takanaan tuttu ääni. Vanha Tahvo seisoi linnanpihalla ja oli kuullut hänen katkonaiset sanansa.
— Pitääkö siis kaiken oikeuden maan päällä joutua poljetuksi? huudahti nuorukainen kiivaasti.
— Ja mistä minä oikeutta sain, kun minut kahdesti karkoitettiin omasta kodistani? Herraan Jumalaan minä luotin ja rakensin tupani kolmannen kerran. Siellä minä jälleen kärsin väkivaltaa, mutta miksi olisin ollut epätoivoissani? Apu tuli hädän hetkenä, ja niin se aina tulee. Tänään olen valittanut kuninkaalle voutien kiskomisesta. Kuningas on luvannut tutkituttaa asiani, mutta en minä luottamustani pane ruhtinaihin, minä turvaan kuningasten kuninkaaseen. Näettekös, nuori herra, noita muukalaisia vankeja, jotka korjaavat linnan muuria kaksi vuotta takaperin sattuneen tulipalon jälkeen? Mitähän lienevätkään väkeä?
— Olen kuullut sanottavan, että täällä on puolalaisia, Liivinmaalta saatuja sotavankeja.
— Niin, niitä ne kai lienevät. Mihinkähän luulette noitten vankirukkain luottavan ja turvaavan ollessaan täällä vieraalla maalla?
— Siihen kai, että heidät vaihdetaan pois, kun rauha tulee.
— Mutta ennenkuin rauha tulee, saattaa puolet heistä kuolla vieraalla maalla. Katsokaa, niin vähän merkitsee maallisiin asioihin luottaminen. Mutta pankaa te turvanne parempaan, niin oikeus on lähellänne silloin kuin sitä vähimmin ajattelette.
Samassa tuli adjutantti Pentti Iivarinpojan luo, tuoden käskyn, että
nuori herra palaisi maaherran luo, jolla on jotakin sanomista hänelle.
Nuorukainen meni, ja vanha Tahvo jäi katselemaan vieraan maan vankeja.
Hetken perästä Pentti herra palasi iloisempana.
— No, mitäs minä sanoinkaan? virkkoi vanha Tahvo hymyillen. — Joko on oikeus lähellä? Aikaisinhan se tulikin.