— Maaherra on meille sukua äitini puolelta ja sanoo lepyttäneensä kuninkaan vihan. Vähään aikaan en saa vielä tulla kuninkaan näkyviin, mutta juhannuksen maissa, niin hän arvelee, minä pääsen varmaan aateliseen lippukuntaan.
— Niin, sen minä kyllä uskon meidän nuoresta herrastamme ja kuninkaastamme. Äkkipikainen hän on, aivan sukuunsa, mutta hän katuu pian ja silloin hän on lempeä kuin päivänpaiste. Jumala olkoon kiitetty, kun antaa senkaltaisia ruhtinaita! Nyt on oikeus pääsevä valtaan ja vääryys väistyvä. Mutta kaikessa luottakaamme ainoastaan Herraan Jumalaan.
15. JUHANNUSPÄIVÄ TROLLBÖLESSÄ.
Vuodet ja päivät kuluvat, kohtalot vaihtuvat, maat muuttuvat, kansoja kaatuu, kansoja nousee, kukoistus kuihtuu, ja se, mikä on kuihtunut, tekee jälleen kukkaa, salaiset voimat, alinomaa toimivat ja kumminkin alinomaa hämmästyttävät, vaihtavat luonnon ja elämän kätketyt pääomat aina uusiin olemassaolon muotoihin. Me näemme joka päivä, kuinka ukot vanhenevat, lapset kasvavat, syksyt pimenevät, keväät kirkastuvat valoisiksi, emmekä saata kylliksi kummastella, ettei toinen ole toisensa kaltainen. Mutta luonnossa ja ihmiselämässä ilmaantuu väliin niin hämmästyttäviä vaihteluja, että kaikki näyttää muuttuneen yhdellä ainoalla viittauksella ja että senkin, jonka katseen tottumus on tylsistyttänyt, täytyy havaita vaikuttamassa olleen käden, joka näkymättömänä vallitsee koko maailmanjärjestystä. Tällaisista vaiheista juuri on sanottu, että "ajan käärme luo nahkansa ja aikakirjoissa on kuunkäänteitä".
Niin oli laita Suomessa vuonna 1617. Arojen hirvittävä lohikäärme oli jo kauan aikaa kiemuroineen sortavana, murtavana kahleena ahdistanut maata. Tällöin aukeni yksi sen mutkista, maa sai hengittää, ja käärmeen luoma nahka virui kuin mikä harjanne ikään Inkerinmaan äärettömillä rämeillä. Tuota ei vielä selvään käsitetty, mutta jo tuntui helpommalta, niinkuin rotkoon paenneesta pakolaisesta tuntuu hänen jälleen päästessään oikaisemaan itsensä ja saadessaan hengittää Jumalan ilmaa.
Kevät oli ollut myöhäinen ja kylmä, lumi oli pysynyt tavattoman kauan mäkien pohjoisilla rinteillä; aikaisimmat muuttolinnut olivat paleltuneet kuoliaiksi, ja kaikki, mikä oli sulanut tahi yrittänyt kukoistaa päivän paistaessa, oli jälleen jäätynyt ja lakastunut kylminä öinä. Vasta kesäkuun keskipalkoilla tuli lämmin tuuli. Mistä? Niin, sen tiesi ainoastaan Hän, joka tietää tuulien tiet. Ei tullut keväinen ilma etelästä eikä lännestä, ylitse jääkylmän meren, joka imi itseensä kaiken lämmön rannikoistaan; eikä tullut se idän sumuisilta soilta, Lapista sitäkin vähemmän: siellä oli vielä kaikki lumen vallassa. Se tuli, niinkuin kaikki hyvä, ylhäältä, siitä voimasta, joka henkäyksellään muuttaa erämaat yrttitarhoiksi. Viikossa oli kaikki muuttunut ja ihmetyö tehty. Muutama päivä vain, niin talvi oli poissa ja suvi tullut. Keväimen hento, surkastunut lapsi kasvoi äkkiä kukoistavaksi nuorukaiseksi, repi Kullervon lailla kapalonsa kätkyessään ja heitti ne riemuiten kesän vihannoiville kedoille.
Vain Pohjolan maat yksin saavat nähdä ja tuta tuommoisia Luojan "tulkoon" sanoja. Mikä armas vihreys kentillä! Mikä tuoksu metsissä! Mikä viserrys joka oksalla! Mikä hekuma hengitettävänä, mikä vavahteleva elämä kaikissa kimaltelevissa aalloissa, jok'ainoassa mättäässä, jossa liikkuu miljoonittain eläviä olentoja riemuiten uudesta olemassaolostaan!
Trollböle oli nimeltään muuan pieni, pitkälle mereen pistävän Suomen mantereen eteläisimmän kärjen Hankoniemen itäisellä rannalla oleva talo. Kansantarut, joista talokin on nimensä saanut, ovat aiheutuneet koko paikkakunnan luonteesta.[6] Niemen keskitse kulkeva autiovuorinen harjanne, jonka rotkoissa asuu tonttuja ja aaveita, kohoaa aivan talon takana. Vuorten välissä on kolme pientä ja salaperäistä lampea, jotka ovat omansa metsän sinipiikojen kuvastimiksi. Lampien liika vesi purkautuu pienenä, viehättävänä jokena, joka jyrkkäin äyräittensä välitse kiemurtelee mereen, käyttäen uutteraa myllyä ja muodostaen laskupaikassaan mieluisia kisakenttiä kuteville kaloille. Mutta kun joen kierteitä seuraten astutaan rosoisilta vuorilta alas talon luo harjun rinteelle, niin aukeaa äkkiä eteen huikaiseva näky: Pohjanlahti ja vastaisella rannalla oleva vähäinen Tammisaaren kaupunki valkoisine kirkkoineen ja punaisine taloineen.
Totta kyllä, ettei tämän kertomuksen aikaan vielä ollut, niinkuin nyt, rautatietä suorine penkereineen ja höyryävine vetureineen talon alapuolella, lähempänä meren rantaa, mutta sen sijaan kohosi salo korkeana Hankoniemen vuorilla ja hiekkakankailla. Trollböle, joka nykyjään on köyhä ja unohduksissa, oli silloin varakas talo, joka kaasi kaskea ja teki matkoja Tallinnaan, siten hankkien sivutuloja. Tänään oli kaikki juhlallisesti järjestetty: talon vanhin poika vietti häitään vanhan Ahtialan Tahvon pojantyttären kanssa, saman Tahvon, joka ennen oli asunut Hankoniemellä, missä nuoret olivat usein yhdessä olleet puolukkametsässä.
Oli juhannuspäivä, kello yhden paikkeilla iltapuoleen. Talossa ei ollut ketään, sillä kaikki olivat lehvillä ja kukkasilla koristetussa kaupungin kirkossa, jossa nuori pariskunta vihittiin. Viisitoistavuotias paimentyttö istui yksinään vuoren rinteellä, talon lehmiä kaiten. Ei ollut koskaan, niin tyttö arveli ja ajatteli, lahti ollut niin välkkyvän kirkas, metsä ei ollut milloinkaan ennen tuoksunut niin suloiselta, kimalaiset eivät olleet vielä milloinkaan ennen niin ahkerasti hyrisseet laakson omenankukissa ja rinteen pähkinäpuissa. Uuteen elämään elpyminen hurmasi koko luontoa, ilma loisti, taivas oli häikäisevän sininen, ja taivaankannen keveät, valkoiset hattarat näyttivät levitetyin siivin leijailevilta kyyhkysiltä. Tyttösessä heräsi halu laulaa yksinäisyytensä iloksi. Missäpä hän laulaisikaan, ellei tässä? Milloinka hän laulaisikaan, ellei nyt? Mutta syvän laulun synnyttää kaipuu ainoastaan, ja mitä hän kaipasi nyt, juuri nyt juhannuksena, metsän viettäessä häitään, missä hän oli morsiustyttönä? Siksipä hän lauloi ensin vallattomasti ja leikitellen: