— Herra varjelkoon! — huudahti Agneta muori vilpittömästi hämmästyen. — Kuulkaas, kersantti, oletteko te oikea kristittykään, kun moisia murjaaneja tuotte maahan.
— Majoitusmestari, jos suvaitsette — vastasi sotilas oikoen leveitä hartioitaan — ja ehkä vähän parempikin kristitty kuin te; mutta ystävät silti. Olette kukaties kuullut puhuttavan Iivari Pärttylinpojasta?
— Olen minä kuullut yhdestä semmoisesta. Hän oli paavilaisten puolella ja palveli Suitian Klaus herraa, kun tämä taisteli Kaarlo kuningasta vastaan. Puhuttiin sitä niinkin päin, että hän meni Arvid herran kanssa makkararetkelle Ruotsiin ja hänet upotettiin kivi kaulassa meren syvyyteen lähelle Kastelholmaa. Toiset taas puhuivat hänen olleen Marttilan kahakassa, jossa Akseli Kurki sai selkäänsä, ja sieltä ratsastaneen käpälämäkeen semmoista vauhtia, että ajoi nivusensa aidan seipääseen, ja siihen mies jäi. Siitä on nyt pian jo kaksikymmentä vuotta.
— Vai niin! No ehkäpä olette muutakin kuullut Iivari Pärttylinpojasta?
— Enpä juuri semmoista, mitä maksaisi vaivaa kertoa. Sanottiin hänen olleen niin voimakas, että jaksoi lyödä nyrkillään tammisen pöydän puhki ja että ajoi Ilmajoen jäällä talonpoikia maahan kuin lampaita vain. Varjele hyvä Jumala semmoisista jumalattomista, joilta ei kunniallinen vaimo milloinkaan saa olla rauhassa, oluttynnyri vielä vähemmän!
Viimeisiä sanoja lausuessaan Agneta muori katsahti terävästi sotilaaseen, joka ei saattanut olla purskahtamatta nauruun.
— No hiisi vieköön parhaan papurikkoni, jos minulla nimittäin semmoinen olisi! Oikeita rosvojuttuja te olettekin kuullut Iivari Pärttylinpojasta! Jollei hän nyt olisi Ahvenanmeren pohjassa tai keihästettynä Marttilan aidanseipääseen, niin pistäisipä nyt tanssiksi teidän kanssanne … vähän tähän tapaan…
Näin sanoen majoitusmestari kumartui ja sieppasi käsiinsä raskaan tammipölkyn, noin neljän, viiden leiviskän painoisen, jonka ääressä Tofön isännällä oli tapana kutoa verkkoja. Sen hän heitti keveästi kuin pallon kattoon ja otti sen jälleen lennosta kiinni.
— Älähän nyt, älähän nyt — pääsi muorilta kun hän säikähtyneenä peräytyi kauemmas. Annahan olla tuommoiset leikit! Ei vielä näy paholainen omaansa korjanneen.
— Ei olekaan, ja siitä tuo ruskeatakkinen kyllä pitää huolen. Mutta ollaanpas nyt ystäviä, koska tunnemme toisemme. Katsokaas minua! Kummittelenko, vai? Hui hai! Kyllä minä teidät vielä muistan; punaposkinen olitte ennen kuin kartanonportti, ettekä silloin nyrpeäkään ollut. Poika nulikka vain olin silloin, kun teille salavihkaa suuta suikkasin Pohjan kirkolla, viisikolmatta vuotta sitten, ja niinkuin näette, ei minusta vielä ole sotamarskia tullut. Mutta mitä taas siihen tulee, että olen palvellut Suitian Klaus herraa ja ajanut maahan muutamia talonpoikia, niin olkaa huoleti: minulla on armollisen herran armonjulistus — minulla niinkuin monella muullakin kunnon miehellä — enkä aio huolia voudeistanne ja nimismiehistänne enempää kuin metsän harakoista. Eikä tuo poikakaan ole mikään murjaani, niinkuin luulette, vaikken minä kehoittaisi teidän pappejanne häneltä katkismusta kyselemään. Hänen isänsä oli viekkain juutalainen, mikä koskaan on osannut kiskoa viimeisen rovon sotamiehen taskusta, vaikken minä, totta puhuakseni, suinkaan luule poikaa sen paremmaksi kirjanoppineeksi ja Mooseksen lain tuntijaksi kuin että huoleti saatte panna hänen eteensä vadillisen sianlihaa illoin, aamuin ja kerran keskipäivälläkin.