Ulkoa kuului samassa melua ja Sam syöksyi sisään, sanomattoman vikkelästi vierittäen edellään vähäistä oluttynnyriä ja samalla kantapäillään torjuen luotaan Simoa, joka turhaan koetti riistää häneltä hänen saalistaan.
— Seis! kiljaisi majoitusmestari luoden halukkaan katseen viimeiseen kalliiseen laivan muonavaraston jäännökseen — Sam, päivä päivältä havaitsen sinun kykysi yhä suuremmaksi. Hyvän palveluksen olet tehnyt isänmaallesi; otetaan se lukuun, kun ensi kerran saat selkääsi. Ja anna sinä, pitkäkoipi, pojan olla rauhassa ja kiitä onneasi, ettei hänellä ole hevosenkenkiä takajaloissa. Oluesta maksan sinulle toiste, hoikkasääri, ja huomenna viette meidät joka miehen aamulla varhain Tammisaareen.
2. TÄMÄN KERTOMUKSEN AJASTA JA RUSKEASTA MIEHESTÄ.
Urhoollisen majoitusmestarin Iivari Pärttylinpojan ja hänen seuralaistensa nauttiessa kalastajan tuvassa Tofön saarella lepoa, joka heille olikin tarpeen, lienee syytä tutustuttaa tämän merkillisen kertomuksen lukijaa siihen aikaan, jossa tapaukset liikkuvat ja jota hän kenties ei tunne. — Suotakoon se hänelle anteeksi.
Riikalainen kuunari särkyi pirstaleiksi Suomen saariston kallioihin myrskyisenä lokakuun päivänä armon vuonna 1615. Aika oli synkkää ja kummallista, ei juuri sentähden, että sinä vuonna olisi ollut mitään suuria valtiollisia tapahtumia, vaan pikemmin sentähden, että entiset aikakaudet vaikuttivat yhä vielä, kun taas vastaiset suuret muutokset ikäänkuin loivat varjon silloiseen aikaan ja saattoivat senaikuisen ihmispolven aavistamaan jotakin mahtavaa, mikä oli tulossa, jotakin suurta ja uutta, mikä oli nousemassa taivaan rantaan. Lähinnä edellisiltä ajoilta kertovat meille kokonaisen vuosisadan aikakirjat Vaasan suvun kuningasten teoista ja keskinäisistä hallitusriidoista. Mutta satu ja aikakirjat ovat ensimmäisiä aamunsäteitä aikain yössä ja valaisevat sen vuoksi vain vuorten huippuja, jättäen varjoon laaksot ja hedelmälliset tasangot. Vähitellen, valon yhä korkeammalle kohotessa, huomaa tupia laaksoissa ja viljavainioita tasangoilla. Kuninkaitten takaa kuuluu kansankin liikettä, ja kuuluupa kansasta muutakin kuin että se vain lähettää valtiosäätyjänsä herrainpäiville ja sotajoukkojansa taistelutanterille: tässä kansassa on miljoonia eläviä olentoja, ja heillä on kaikilla inhimillinen sydän, intohimot, surut ja ilot, ja kaikki vaativat oikeutta saada elää, jopa, mikäli heidän vallassaan on, elää onnellisinakin. Kertomuksemme aika oli juuri sellainen, jolloin pohjaton kuilu aukeni kuningasten, aatelin ja pappien jalkain alle, heidän, jotka siihen saakka olivat olleet kaikki kaikessa, sanalla sanoen, jolloin Kaarle IX ja Kustaa II Aadolf — isän ajatus ja pojan teko — alkoivat Ruotsissa ja Suomessa saattaa yhteiskuntaa uudelle kannalle. Emme käy mittaamaan tätä vaillinaista alkua nykyajan mitalla; emme kummastele, jos huomaammekin siinä paljon keskiajan karkeutta. Kansalainen piili vielä säädyn puhemiehen takana, ja vapaus rakenteli etuoikeuksista rintavarustuksia itselleen. Kuinka paljon ulkonaisia ja sisällisiä taisteluja! Mikä alituinen ja verinen ottelu kukistuvan vanhan ja esiin rynnistävän uuden välillä!
Koko 16:s vuosisata oli ainoastaan 17:nnen esikartano. Vuoroin räikeitä valon välähdyksiä, vuoroin synkkää pimeyttä. Ja mustaksi yöksi nämä varjot tummenivat Kustaa II:n Aadolfin hallituksen alussa. Valtakuntaa näännytti kolmen sodan taakka, ja kansaa, joka tuota taakkaa kantoi, voudit kettivät ja aatelisherrat rääkkäsivät; kansa vuoti verta ja näki nälkää, mutta yhä se odotti aikaansa. Joka kerta kun uusi kuningas nousi valtaistuimelle, toivottiin parempia päiviä, ja kuinka usein se toivo petti! Mutta kun nousi hallitsemaan seitsentoistavuotias Kustaa II Aadolf, yhtä kaunis ja lempeä kuin voimakas ja jalokin, silloin syttyi sammunut toivo jälleen, syttyi hohtavampana kuin koskaan ennen; silloin kaikki nuo väsyneet katseet kääntyivät häntä kohti, koko tuo usein rauennut odotus; huoliinsa harmaantunut aika kirkastui jälleen nuoruuden kauneudesta, ja tämän kuninkaan koko hallituksesta tuli myrskyinen, vaihteleva, rauhaton, mutta sittenkin toivon väreissä loistava nuoruuden unelma.
Suomesta erittäinkin on huomattava, että täällä, paitsi julkista Puolan ja Venäjän sotaa, oli yhä edelleen salainen, mutta sitä katkerampi taistelu erilaisten valtiollisten, jopa joskus uskonnollistenkin puolueitten kesken. Nuijasota oli jättänyt syvät jäljet. Sigismundin tappiollejääneellä puolueella oli vielä paljon suosijoita eteläosassa maata, ja Puolasta päin koetettiin kaikin tavoin ja keinoin kääntää kansan suosiota nuoremmasta Vaasan suvun haarasta jälleen Juhana kuninkaan sukuun. Puolalaisia lähettiläitä samoili ympäri maata milloin missäkin valepuvussa. Julistuksia ja salaisia kirjoituksia ilmestyi, joissa kansaa ja Etelä-Suomen aatelisia kehoitettiin kapinaan silloista hallitusta vastaan ja luvattiin pikaista apua Puolasta, samaa yhäti saapumatonta apua, jota muinoin Juhana herttua, Klaus Fleming ja Arvid Stålarm olivat Turun linnantornista turhaan odotelleet tulevaksi. Kaarle IX:n alati terävät mestauskirveet ja alati valmiit hirttonuorat olivat joksikin aikaa peloittaneet pois nämä Puolan lähetit, mutta nyt, kun nuoren kuninkaan lempeys jälleen oli avannut isänmaan portit monelle maanpakolaiselle, vilisi Etelä-Suomessa taaskin niitä, jotka olivat olevinaan isänmaan ystäviä ja ajoivat Sigismundin asiaa, kuka suorastaan hänen neuvoshuoneensa valtuuttamana, kuka ilman.
Lieneekö täysi rahakukkaro vai vanha tuttavuus muuttanut Tofön emännän mielen suopeammaksi mereltä tulleita vieraita kohtaan, on epätietoista, mutta niin vain oli edellinen päivä päättynyt, että uljas majoitusmestari oli asettunut isäntäväen vuoteelle sivuhuoneeseen ja saanut samassa kunniamajassa sijan ruskeanuttuisellekin miehelle. Seuraavana aamuna päivän sarastaessa oli tämä harvapuheinen vieras liikkeellä ja herätti makuutoverinsa sanalla, joka varmaankin oudostutti Tofön tuvan oppimattomia seiniä, nimittäin sanalla: benedicite.
Sotilaaseen tämä hurskas tervehdys ei suuria vaikuttanut. Hän oli unissaan kai vielä liikkuvinaan aalloilla. Hän vastasi:
— Souda suojaan, pikipöksy!