Hääjoukko lähestyi: etumaisina kulki jalkaisin kaksi soittoniekkaa, joista toinen pinnisti kummallisia säveleitä isosta mutkikkaasta vaskitorvesta, toinen paukutti rumpua minkä jaksoi — viuluja ei siihen aikaan vielä maassa tunnettu. Näiden jäljessä ajoi kaksi puhemiestä, sitten seurasi kuusi sulhaspoikaa ratsain ja kuusi morsiustyttöä rattailla. Sitten tuli morsiuspari, sen jälkeen kirkkoherra, Sigfrid mestari, ajaen morsiamen iso-isän rinnalla, sitten morsiusparin vanhemmat ja viimeisinä muut vieraat. Hamasta pakanuuden ajasta saakka pyhänä pidetyllä tammella oli myös asianmukainen osansa juhlasaatossa. Kaikilla nuorilla pojilla ja tytöillä oli tammen oksia kädessä, morsiamen päässä oli tammenlehvistä ja ruiskukista sidottu seppele; morsiusparin sekä useain muittenkin hevosten valjaat olivat koristetut kedon kukkasilla, ja kaikki se teki saattojoukon näöltään iloiseksi ja eloisaksi.
Hääväen tultua taloon saatettiin nuorikot juhlakulussa tupaan, joka oli juhlallisesti koristettu ryijyillä, lehvillä ja kukkasilla. Ensin laulettiin virsi, jonka jälkeen Sigfrid mestari piti kauniin ja opettavaisen tervehdyspuheen. Vasta sitten asettuivat asianomaiset kunniasijoilleen, ja sen jälkeen kävi kiertämään tuliaismalja, hopeinen pikari Kustaa kuninkaan ajoilta, täynnä vahvasti maustettua olutta. Nuorikkojen oli juotava kaikkien malja, ja isolle pöydälle pantu tinalautanen muistutti, vieraita panemaan siihen roponsa sodassa kaatuneiden köyhäin sotamiesten leskille ja lapsille. Paljon ei siihen kerääntynyt; vaskirahat todistivat, että aika itsekin oli vaivaishoitolainen, mutta kunnia-asiahan oli panna jotakin kilahtamaan, ja alinomaa lautanen kilahtelikin. Sen jälkeen vieraat hajaantuivat. Osa jäi oluen ääreen tupaan; toiset menivät yksinäiselle eteläpuolella olevalle Tonttuvuorelle, jonka juurella oli pyhä lähde. Siellä oli tapana uhrata rahoja, neuloja, nappeja, aivan kuten pakanuudenkin aikoina. Varovainen sulhanen oli jo edellisenä iltana uhrannut siellä suojelushengille hopearahan, ja kun nyt morsian vanhan tavan mukaan uhrasi samaan lähteeseen hopeisen rintaneulan, niin arveltiin, että luonnonvoimat oli lepytetty.
Mutta muutamien mielestä ei siinä vielä ollut tarpeeksi. Eräs vanha eukko piti välttämättömänä lepyttää neitsyt Maariaakin. Hän astui esiin, niiata naksautti, kastoi lähteeseen yhdeksästä erilaisesta kukasta sidotun vihdan, pirskoitti morsiamen päälle pyhää vettä ja kulki sitten yhdeksän kertaa nuoren morsiamen ympäri, verkalleen lausuen seuraavat loitsusanat:
Meni neitsyt Maaria metsähän, käärmettä päähän polki; morsiamelle nyt mitähän minä pyytäisin julki? Kuus' seikkaa on tarpeen, ei muuta mitään: täys säkki, lapsia paljon ja pitkä ikä, hyvä terveys, rakkaus ja sitten, että pääsee luo enkelitten.
Sen jälkeen piti morsiamen kiinnittää kukat rintaansa ja panna ne yöksi päänsä alle. Tietymätöntä on, mitä arvoisa Sigfrid mestari olisi sanonut tuosta katolisen ajan jäännöksestä, jos hän olisi ollut läsnä pyhällä lähteellä. Silloin astui muitten joukosta esiin muuan vanhanpuoleinen, harteva mies, joka varsin kekseliäästi oli koettanut salata ratsupukunsa puutteita juhlanmukaisilla kukkasilla ja tammen lehvillä.
— Kas vain! sanoi hän ja iski silmää kuin konsanaankin vanhalle tuttavalle. — Kuinkahan lie nyt katkismuksen laita? Mitähän sanonevat piispa ja konsistori siitä, että niin puhdasuskoinen ihminen kuin Tofön Agneta muori tuommoista taikauskoa istuttaa kansaan kaikkeen?
Siitäkös Agneta muori suutahti, eikä jäänyt mies vastausta vaille.
— No, mutta sen minä sanon, vastasi hän, ihmeitä tässä maailmassa näkee! Ensi kertaa, totta tosiaankin, semmoinen vanha olutratti kuin Iivari Pärttylinpoika päästää oluthaarikan käsistään, ennenkuin viimeinenkin tippa on juotu. Ja ihmeeksi kai käy piispan ja konsistorinkin, kun saavat tietää, että sellainen pääpaavilainen kuin samainen Iivari Pärttylinpoika, joka äsken oli paavin opissa korviaan myöten, nyt on moista kyytiä tullut paremmaksi kristityksi kuin muut ihmiset. Mutta piiskuri se sittenkin enimmin kummastelee, kun on kadottanut niin hyvin ansaitsemansa saaliin, jolle hän jo monta vuotta on varustellut paulaa kaulaan. Ja nyt hän rupeaa tässä saarnailemaan, mokoma!
— No, hyi häpeä, kukas nyt noin pahaksi panee niin vähästä! vastasi kuluneen nutun verhoama mies niin hyväntahtoisen röyhkeästi kuin miehekkään majoitusmestarin Iivari Pärttylinpojan aina oli tapana. — Muistatteko vielä, kun sieppasin teitä molemmin käsin kaulasta ja suikkasin suuta aivan Pohjanpitäjän kirkonmäellä? No, onhan siitä jo aikaa. Jos olette mieheenne ikävystynyt, niin nykäiskää vain minua; minä olen ollut hyvissä väleissä kuninkaallisen majesteetin ja kruunun kanssa siitä saakka, kun seisoin Kustaan edessä silmää räpäyttämättä. Kuningas, tietäkääs, arveli, että minä olen mies, minä, ja minä älysin myös, että hänestä saattaa tulla kelpo sotilas aikaa voittaen, jahka hän vain saa paremmin oppia hevosten hoitamista. Sen olen minä sanonut hänelle ja jätettyäni Sigismundit oman onnensa nojaan on minusta nyt tullut kuninkaallisen majesteetin uskollinen hevosenkengittäjä ja ensimmäinen mies katsastuksissa. Mutta kas semmoiset seikat käyvät yli teidän ymmärryksenne, te hailinhapattajat! Yksi asia minua kaduttaa, se nimittäin, etten teettänyt kelvollista nuoraa Sam pahukselle. Pater, no niin, siinä olisi ollut aika makea pala paholaiselle. Mutta mitä siihen tulee, että minä muka olen jättänyt oluthaarikan puolilleen, niin se on sulaa sotilaan solvausta. Puolilleen se kyllä jäi, koska minä odottelen saavani nähdä aatelisen lippukunnan kulkevan tästä ohitse. Mutta sanokaa, luulettekos, että oluesta ennättää tulla loppu, ennenkuin minä joudun tupaan takaisin?
Agneta oli kärsivällisesti odotellut tämän pitkän puheen loppua toivoen saavansa vastata hänkin pari kolme kovaa sanaa, mutta muorin toivo raukesi tyhjiin. Kolme, neljä lippukuntaa etelästä päin tulevaa ratsuväkeä läheni verkalleen, toitotellen torvillaan iloista tervehdystä. Heidät oli laskettu maalle Hankoniemen satamaan, siellä kun oli hevoslaiturikin, jommoista ei ollut Tammisaaressa. Sotilaat olivat enimmäkseen nuorta väkeä, joka kumminkin oli jo saanut kestää monet tuimat ottelut. Iloisina he nyt palasivat kotimaahansa. He olivat koristaneet korkeat hattunsa lehvillä ja pistäneet kukkia muskettiensa suuhun, niinkuin olisivat hekin olleet häävieraita. Tuo iloinen näky herättikin ystävällisen mielialan katsojissa, joista moni muutoin katseli sotaväen tuloa epäilevin silmin, ja syystäkin. Nyt tervehdittiin joukkoa iloisin, innokkain huudoin.