Ratsumiehiä ei kumminkaan oltu käsketty häihin, sillä siellähän eivät olisi mitkään aitat riittäneet heidän hyvälle ruoka- ja juomahalulleen, ja vaikka sotilaat olivat näinä rauhattomina aikoina tottuneet kutsumattominakin menemään mihin hyvänsä, niin olisivat lippukunnat kaiketikin kulkeneet Trollbölen ohitse, ellei päällikkö äkkiä olisi komentanut pysähtymään. Päällikkönä oli Klaus Fleming, ja syynä hänen pysähdyskäskyynsä oli se, että hän odottamatta oli kohdannut sisarensa Kirsti Flemingin, joka oli tullut tänne Suitiasta tervehtimään häntä ennenkuin hän neljänneksen penikulmaa edempänä oli poikkeava vasempaan, Turun tielle. Kirsti neiti oli muistanut veljensä väkeäkin; hänen palvelijansa oli kaupungissa ostanut kaikkea, mitä tarvittiin sitä yksinkertaista ateriaa varten, joka parhaillaan oli valmistettuna vuoren rinteellä maantien varrella.
Klaus herra ja Kirsti neiti istahtivat eräälle vuoren muodostamalle luonnolliselle istuinsijalle haastelemaan keskenään, ratsumiesten hilpein mielin laskeutuessa satulasta ja käydessä halukkaina niin äkkiarvaamatta tarjoutuvan kestityksen kimppuun. Hääväkikin oli täten saanut yhtä arvaamattoman käskyn. Iivari Pärttylinpoika katsoi aivan itsestään selväksi oikeudekseen olla vieraana näissä toisissakin pidoissa; sangen tärkeän näköisenä hän sekaantui ratsumiesten joukkoon, jakeli anteliaasti hyödyllisiä neuvoja ja opetuksia kokemattomalle nuorisolle ja tasasi veljellisesti — oikeammin sanoen sedällisesti — heidän kanssaan leivän, sianlihan ja oluen. Hevoset hänen mielestään olivat aivan kelvottomia. Mitenkä kunnon mies voisi ajaa kumoon ryssiä ja puolalaisia mokomain konien selässä, jotka pää riipuksissa astua laahustavat, jok'ainoalla askelella tuumien ja miettien, nostetaanko ensin oikea etujalka ja vasen takajalka vai päinvastoin? Eipä hän ensinkään ihmettelisi, jos kuulisi moisten marsujen röhkivänkin. Entäs kengitys sitten? Ämmät niitä ovat kengittäneet; niinhän ne astuvat kuin kissat liukkaalla jäällä! Entäs satulat ja hihnat, ne nyt…
— No, eiköhän jo vähempikin riittäisi, puuttui äkkiä puheeseen muuan partasuu sotavanhus. Hän oli jo kyllästynyt tuohon lörpötykseen, joka muulloin olisi tuottanut puhujalleen hyvän löylytyksen, mutta tällä kertaa vain enensi hauskuutta. — Millähän tevanoilla sinä lienetkään ratsastellut aikoinasi, kosk'et osaa parempaa arvoa antaa Suomen sotahevosille? Kestäpäs hetkinen kelpo rymäkässä, niin jopa nuo haihattelevat Puolan ja Venäjän koruhevot läähättävät, niin että luulisi läkähtyvän, mutta meidän hevosemme silloin vasta intoonsa yltyvät, kun ovat saaneet tunnin tai pari ajatusaikaa pahimmassa löylyssä. Ja muuten, toveri, sen minä sanon, että herraa myöten se on palvelijakin. Jos on ratsumies hyvä, niin kyllä hän saa kelvollisen hevosestaan.
— No, sitähän minä juuri olen sanonut Kustaalle, vastasi Sigismund kuninkaan tallimestariksi aiottu majoitusmestari tavalliseen tuiki varmaan tapaansa, hengähtäen uutta kulausta varten. — Mutta kuka nykyjään enää kysyy vanhan sotamiehen neuvoja? Poikanulikat, jotka vasta ratsastivat keppihevosilla, kun minä jo olin istunut kaksikymmentä vuotta satulassa, luulevat nyt ymmärtävänsä nämä asiat paremmin. Olisivatpa nähneet Suitian Klaus herraa, jota ihmiset sanoivat nokinenäksi! Kas se oli mies, se! Ratsasti vaikka muurin läpi, niin että pöly kävi.
— Jospa hän ei mennytkään kivisen muurin läpi, niin osasi hän ainakin keikauttaa hevosensa muurin yli, puuttui puheeseen vanha Tahvo, joka oli hänkin tullut talosta katsomaan, kuinka uuden ajan nuoriso jalustimista suoriutui. — Kyllä minä olin istunut satulassa jo kaksikymmentä vuotta, silloin kun Iivari Pärttylinpoika vielä keppihevosella ratsasteli, mutta enpä luulisi sentään kykeneväni opettamaan Kustaata.
Samassa astui joukosta esiin nuori ratsumies ja ojensi tutunomaisen luottavasti kätensä Kustaa Vaasan aikuiselle sotavanhukselle.
— Jumalan rauhaa, Tahvo vaari! Kiitoksia hyvästä neuvosta, jonka annoitte Turun linnanpihalla!
— Kas vain nuorta Kurjalan herraa, Pentti Iivarinpoikaa huudahti vanhus hämmästyneenä. Enpä luullut näkeväni teitä näin pian uudestaan.
— Ettekä odottanut näkevänne minua pelkkänä ratsumiehenä aatelisessa lippukunnassa? Mutta paras on palvella ensi astuimelta asti, huolimatta siitä, onko esi-isiä vai eikö. Kukin suku kantakoon omat vikansa ja oman kunniansa. Olen nyt vuoden umpeensa palvellut kuningasta sotamiehenä ja oppinut ratsastamaan vihamieheni kumoon; jos kuningas nyt tahtoo tehdä minut kornetiksi, niin tekee hän sen oman itseni tähden eikä siitä syystä, että nimeni on Tavast.
— Oikein puhuttu, nuori herra, vastasi Tahvo vaari ja puristi lujasti toisen kättä. Kyllä teistä mies tulee, Pentti herra, niinkuin sopiikin kuuluisan Tavastin suvun jäsenen. Tuommoisen väen kanssa on kuningas kulkeva voitollisesti aina maailman ääriin asti.