— Niin, Lottani, minä nimitän häntä siten, sentähden että me ainoastaan muutaman tunnin ajan olimme niin tuttavallisia kuin puolisot. Hänen kohtalonsa, oi, tahallani en tähän asti ole tahtonut sitä sinulle ilmaista. Kauan aikaa olin itsekkin julman epätiedon vallassa, mutta lopulta ei voitu hirveää totuutta enää salata. Häntä oli syytetty ja hänet vangittiin salaliiton yhtenä pääjohtajana ja vihdoin — rohkaise mielesi, lapseni, ja kuule mielenlujuudella isoisäsi kohtalo — vihdoin hänen päänsä katkesi pyövelin pölkyllä.
— Oi, kuinka julmaa! Kuinka sinä olet saanut kärsiä, isoäiti!
— Niin, se oli julmaa. Mutta Kustaa III:s ei ollut julma, hän antoi paljon anteeksi. Valtakunta vaati oman voimansa vahvistamiseksi uhrin, ja jos Anjalanliitto oli erehdys, niin oli siinä moni muukin osallisena, joka luuli rehellisesti palvelevansa isänmaata. Sinä näet, minä olen tämän muiston kuormaa kantanut viisikymmentä vuotta ja elän vielä sittenkin. Sinun isoisäsi, Lotta, ei kaatunut rikoksentekiänä sanan tavallisessa merkityksessä. Hänen rikoksensa oli valtiollinen harhakuva. Mutta kaikilla ei ollut Kustaa paroonin rohkeutta ja suoraa mieltä. Useimmat muut, joilla oli samat mielipiteet kuin hänelläkin, pakenivat maasta tai pysyttelivät varovaisesti varjossa ja vapautuivat siten; toiset taas tahrasivat itsensä häpeällisellä salamurhalla, joka kolme vuotta myöhemmin lopetti Kustaa III:n päivät. Usein minä ajattelin jäljestäpäin: puolisoni kaatui mestaajan käden kautta, mutta jos hän olisi saanut elää, niin aateliston kunnialta olisi säästynyt niin häpeällinen tahra kuin kuninkaan murha.
— Ja kuinka sinun sitten kävi, isoäiti?
— Minä elin muutaman vuoden Rautakylässä yksinäni ja huomaamatta surevana leskenä. Silloin keväällä 1792 kuningas kuoli. Magnus parooni, joka tuhlaavaisen elämänsä vuoksi oli joutunut äärettömiin velkoihin, joita kuningas monasti ennen oli maksanut, oli nyt äkkiä auttamattomasti perikadon partaalla ja hän loi ahnaat silmäyksensä rikkaasen Rautakylään. Kuninkaan lempeys oli sallinut maankavaltajan lesken jäädä jakamattomaan pesään, mutta langolla oli toiset tuumat mielessä. Eräänä päivänä minut haastettiin Turun hovioikeuden eteen laillisesti vahvistamaan avioliittoani parooni Kustaa Drakenhjelmin kanssa, sen johdosta että hänen veljensä, Magnus parooni vaati hänen jäljellejäänyttä omaisuuttansa selittäen minun avioliittoani perättömäksi saduksi, joka oli keksitty salaamaan häpeällistä suhdetta. Minä kauhistuin, sillä minulla ei ollut todisteita avioliitostamme. Vanha rykmentinpastori, joka oli vihkinyt meidät, oli kuollut sotaruttoon; korpraali Stolt, toinen todistajista, oli kaatunut Valkealassa; mieheni ei ollut itse jättänyt mitään laillista vihkimätodistusta. Ei ollut muuta kuin yksi toivo. Toinen todistaja, Lisette Hallström, eli Tukholmassa, ja minä matkustin sinne viipymättä.
Vanha rouva vaikeni äkkiä. Sekä hän että Lotta kuulivat aivan reen kupeelta äänen, joka muistutti lapsen itkua.
— Mitä se on? — kysyi Lotta ja kurkisti ulos pimeään. — Koira siellä ulvoi, — vastasi Tuomas levollisesti. Vanhus jatkoi kertomustansa.
— Niinä muutamina vuosina, jotka olivat kuluneet lähdettyäni Tukholmasta, oli siellä kaikki muuttunut. Kuningatar Sofia Magdaleena eleli leskenä Ulriksdalissa; Kustaa III:n loistava hovi oli hajonnut; Kaarlo herttua ja hänen vapaamuurarinsa olivat vallassa. Magnus parooni ei ollut enää suosiossa, velkojensa tähden hän oli paennut Suomeen ja ainoa, mikä pidätti hänen velkojiansa tuomasta esiin vaatimuksiansa oli hänen toivonsa saada veljen omaisuus käsiinsä. Isäni oli kuollut, — kuollut antamatta siunaustaan minulle ja muuttamatta sitä testamenttia, jonka mukaan eräs minun serkkuni, Reutercronan nuoremman haaran jäsen, tuli koko hänen omaisuutensa perilliseksi. Ja tyttö, jota minä etsin, Lisette Hallström, jonka valallisesta avioliittoni todistamisesta koko elämäni ja onneni nyt riippui, hän oli jäljettömiin kadonnut, luultavasti Magnus paroonin toimeenpiteestä. Turhaan häntä kuuluutettiin kaikissa sanomalehdissä ja luvattiin kunniallinen palkinto, kun hän vain ilmaantuisi; puolen vuotta kului turhissa tiedusteluissa. Minun asiani pidettiin menetettynä, entiset ystäväni rupesivat epäilemään avioliittoni todellisuutta ja heidän kasvoissansa ilmeni vain kaksimielistä sääliä. Harmistuneena ja epätoivoisena minä palasin takaisin Suomeen ja saavuin yksinäiseen kauniisen Rautakylääni, jonne olin jättänyt nelivuotisen Gustavani uskollisen imettäjän huostaan; oi, minä olin saava nähdä hänet jälleen ja tuo tieto saattoi minut niin onnelliseksi!… Vieraita ihmisiä oli minua vastassa pitkän lehtokujan portilla. — Parooni ei ota vieraita vastaan, — huudettiin minulle, kun aioin nousta vaunuista alas. — Mikä parooni? kysyin minä hämmästyneenä. — Oi, tietysti parooni Drakenhjelm, joka muutti tänne kaksi kuukautta sitten. — Sydämeni sykki. Tervehtikää paroonia, sanoin minä, ja sanokaa, että hänen kälynsä, vapaaherratar Drakenhjelm tahtoo tavata häntä.
— He menivät ja palattuaan sanoivat: — Paroonilla ei ole kunnia tuntea ketään vapaaherratar Drakenhjelmiä. Eversti vainaja, hänen veljensä, oli naimaton.
— Kuinka halpamaista!