— Niin, pikku Lotta, tuon vastauksen hän lähetti minulle ivallisten palvelioitten kautta. Minä käskin kääntää vaunut ympäri. Samassa hetkessä muistin lastani.
— Mutta, — sanoin murtuneella äänellä ympärillä seisoville, joista muutamien silmissä näin kyyneliä, — mitä te olette tehneet lapselleni? — Vai niin, te tarkoitatte tuota pientä kakaraa Gustava, — vastasi palvelia. — Hän läksi pois täältä eräänä aamuna imettäjänsä kanssa, eikä kukaan tiedä minne. — Vaunut olivat jo ajaneet lehtokujan toiseen päähän. Lähellä tietä oli torppa; tuttu ja rakas ääni pieneltä portilta herätti minut horroksistani. Sieltä pikku tyttöni, jonka julma setä oli ajanut pois luotaan, oli löytänyt turvapaikan ja tässä köyhässä majassa minäkin sain vastaanottaa vieraanvaraisuutta, jota en luullut koskaan tarvitsevani.
— Ja sitten isoäiti ja äiti elitte monta vuotta isäni isän, pastori
Ringiuksen luona. Niin paljon minä olen kuullut, etkä sinä koskaan ole
luopunut äidinisän nimestä, mutta kansa on sanonut sinua rouva
Hjelmiksi. Luulivatko he kaikki, että avioliitto oli vain keksitty?
— Luulivat, ikävä kyllä. Täällä yksinkertaisessa Suomenmaassa ei ole voitu uskoa minun kevytmielistä avioliittoani — maskeraadipuvussa! Jospa tietäisit, kuinka tuo ajatus on minua kiusannut! Ainoastaan sinun kunnon isoisäsi Ringius ja hänen poikansa, sinun yhtä kelvollinen isäsi, kirkkoherra, ovat uskoneet onnettoman lesken sanoja, ja kun vanha Ringius vihki poikansa sinun äitivainajasi kanssa, sanoi hän: — Kolmiyhteisen Jumalan nimeen, ja tämän seurakunnan läsnäollessa minä kysyn sinulta Gustava Drakenhjelm j.n.e. Se teki niin hyvää sydämelleni. Mutta — ja vanha rouva keskeytti taas äkkiä puheensa, sillä reki kiiti hirveällä vauhdilla eteenpäin ja ilkeätä ääntä kuului entistä lähempää — katsohan, Lotta, mikä on hätänä! Onkohan hevonen pillastunut?
Lotta katsoi ulos ja hänen nuori sydämensä rupesi kiivaasti sykkimään, sillä hevonen, joka vast'ikään oli niin uupunut, kiiti täyttä ravia lumikentällä. Siellä täällä reen molemmilla puolilla kuljeskeli mustia olentoja ikäänkuin suuria koiria, ja nämä päästivät noita ilkeitä ulvovia ääniä, jotka jo ennenkin olivat pelottaneet molempia naisia.
— Tuomas! — huusi tyttö voimatta salata tuskaansa, — miksi hevonen on pillastunut ja mitä tuolla jäällä juoksentelee meidän ympärillämme?
— Koiria, — vastasi Tuomas taaskin lyhyesti.
— Ei, ei, ne eivät ole koiria, keskellä erämaata ja pimeänä iltana.
Sano, Tuomas, ovatko ne… hän ei uskaltanut jatkaa.
— Mistä minä tiedän? — vastasi renki yhtä lyhyesti.
— Auta, hyvä Jumala ne ovat… susia!