Tuomas ei vastannut. Hän ohjasi vain hevosta sille puolelle, jossa ranta oli lähinnä ja josta kaukaa loisti pieni valonsäde. Ja sillä välin hän antoi pitkän nuoran vaarua tuhansissa kiemuroissa reen perässä lumella.
2. Vanha parooni.
Niin ikävältä, kuin tuntuukin, täytyy meidän hetkeksi jättää matkustavat ystävämme Näsijärven autiolle jäälle ja etsiä turvaa, meidänkin puolestamme, yön ja rajuilman käsistä. Me siirrymme sentähden vanhaan herraskartanoon, jommoisia vielä nytkin joskus tapaa Varsinais-Suomessa, Hämeessä ja Satakunnassa — puoleksi lahonneita muistoja ylimyssäädystä, jonka tähti jo on sammunut. Harvat, hyvin harvat näistä vanhoista herraskartanoista ovat vielä vanhojen sukujen hallussa, siitä luonnollisesta syystä, että suvut ovat sammuneet. Entiset läänityskartanot ovat suurimmaksi osaksi joutuneet joko aatelittomien tai iältänsä paljon nuorempien aatelissukujen käsiin, jotka todellisuudessa eroavat muista säädyistä ainoastaan von tai af sanan lisäyksen kautta ja jotka, ollen esi-isiä ja historiallista loistoa vailla, koettavat kunnostaa itseänsä ainakin hyvinä maanviljeliöinä. Samalla kuin tilanomistajat taipuisasti alistuvat ajan henkeen, jonka huomattavimpana piirteenä esiintyy eri säätyjen sulattaminen toisiinsa sivistyksen välityksellä, samalla tilat Suomessa säilyttävät vanhan relssiluontonsa, allodioikeutensa, ja niillä on siis taloudellisia etuja vielä kauan ylimyksellisen loistonsa himmennyttyä.
Ehkäpä osittain juuri sentähden niiden nykyiset omistajat erityisellä mielihalulla harrastavat taloutta ja kohtelevat mitä suurimmalla välinpitämättömyydellä niitä harvoja historiallisia jäännöksiä, joita ajan hammas ei ole kuluttanut. Entisten suurten päärakennusten lahotessa, rappeutuessa tai siirtyessä pienten, uudenaikaisten maalaisrakennusten tieltä, kohoavat vanhojen hökkelien paikalta komeat kivinavetat, laajat vara-aitat ja muut käytännölliset rakennukset. Siinä ei ole mitään pahaa; ajan henki on sellainen. Mutta kun vanhoja entisajan muistomerkkejä, perhehautoja, kappeleita, kirkkoja, puita ja muuta sellaista, joihin traditsioni on hellyydellä kiintynyt ja joita pitäisi kunnioittaa, kun sellaisia jäännöksiä hoidetaan huonosti, raiskataan ja suorastaan tahallaan hävitetään, silloin täytyy syvästi surkutella sitä taloudenhoitoa, joka ei harrasta mitään jalompaa kuin hetkellistä voittoa, joka on "niellyt sydämensä vatsaan" ja unohtaen velkansa entisajalle, tahraa itseään entisten kalliitten muistojen hävittämisellä.
Herraskartano, johon me nyt saatamme lukijamme, oli niitä harvoja, jossa maan mukana oli osa rakennusten ja suvun ylimyksellisyyttä säilynyt. Rautakylä oli yli sataviisikymmentä vuotta ollut Drakenhjelmin perheen oma. Kun eräs ratsumestari Drakenhjelm Kaarlo XI:n peruutuksessa oli kadottanut tiluksensa Ruotsissa, niin hän oli jäljelle jääneellä melkoisella omaisuudellansa ostanut kartanon 1680-luvulla, ja Aadolf Fredrikin hallituksen aikana suku oli saanut paroonin arvon. Nykyisen omistajan isä, ensimäinen sen nimellinen parooni, komeutta harrastava herra, oli suuresti laajentanut ja kaunistanut Rautakylää. Hänen jälkeensä oli paljon rappeutunut, mutta perustuksiltaan kohosi vielä ylpeä, synkkä kivilinna, jota peitti tiilinen taitekatto, ja jossa oli äärettömän korkea ullakko pienine ikkunoineen ja yksinäisine ullakkohuoneineen; ainoassa ja varsinaisessa asuinkerrassa oli pitkä jono syviä ja pimeitä huoneita, joissa oli korkeat, mutta pieniruutuiset ikkunat. Pihan puolella seisoivat niinikään paikoillansa vähäpätöinen ulkohuonerivi ja alustalaisten asunnot, jotka vartavasten olivat niin matalat, että ne verrattaissa kohottaisivat päärakennuksen korkeutta. Viime aikoina oli lisäksi rakennettu suuri polttimo.
Päärakennuksen fasaadin edustalla oli suuri, metsistynyt puutarha, jossa vanhat lehmukset ja vaahterat suojan puutteessa paleltuivat ja kinokset avuliaasti peittivät unohduksen vaippaan nuo muinoin englantilaiseen tyyliin asetetut pensasaidat ja kukkapenkereet.
Tässä suuressa rakennuksessa näyttää olevan vain harvoja asujamia, sillä ainoastaan yhdestä ikkunasta puutarhan puolelta tuikkii himmeä tuli. Hetkisen aikaa epäilyttää, tokko se onkaan tulen valoa, sillä se loistaa niin himmeästi ja vaaleasti, että se saattaisi olla vain kuun paistetta ikkunanruutuun. Välistä se ihan pimenee, ikäänkuin joku henkilö kulkisi valon ja ikkunan välitse. Mutta se ei sammu, se elpyy jälleen levottomasti lekutellen, milloin heikommin, milloin voimakkaammin, ikäänkuin paha omatunto.
Ehkäpä rakennus näyttää iloisemmalta pihanpuolelta? Aivan niin, kulmahuoneessa leimuaa iloinen takkavalkea ja sen ympärillä istuu useita henkilöitä. Huone näyttää keittiöltä ja henkilöt ovat varmaan palvelusväkeä. Ehkäpä he par'aikaa, oikein suomalaisella ruokahalulla pistävät puuroa poskeensa.
Kello on 6:n ja 7:n vaiheilla illalla. Eräässä sisemmässä huoneessa, juuri siinä, josta valo loistaa ja joka sijaitsee kylkirakennuksessa kaukana keittiöstä, oleskelee hyvin vanha mies. Hänen päälakensa on melkein paljas ja harvat hiuskarvat hänen päässään harmaat ja suorrukkeiset, silmät himmeät, loistottomat ja harmaat, kasvojen piirteet kuihtuneet ja kellastuneet sekä sitä kunnioitusta herättävää miellyttävyyttä vailla, joka on kunnialla taistellun elämän iltaloisteena. Päässä hänellä on hiukan likaantunut valkoinen yömyssy sekä yllään haalistunut pitkäliepeinen samettinen yönuttu, jossa on paikkapaikoin huonosti paikattuja reikiä, sekä jaloissa kuluneet tohvelit. Hänen vieressään on vuode, jonka peitolla joku juuri näyttää maanneen, ja korkeaselkäinen, pehmeä, mustalla nahalla päällystetty keinutuoli. Pieni pähkinäpuinen lipasto, pesukaappi, kullattu pöytätiuku, samoin kullattu seinäpeili, pari nahalla päällystettyä tuolia ja pähkinäpuinen, muinoin kallisarvoinen kirjoituspöytä veistoksineen ja silauksineen ovat tämän huoneen muuna kalustona, joka osottaa omituisen yhdistyksen komeutta ja rappeutumista. Pane tähän vielä lisäksi pari ranskalaista vaskipiirrosta seinällä, jotka kuvaavat irstaita kohtauksia Olymposta sekä repaleinen lattiamatto, jossa vielä näkyy hienon hienojen koruompelujen jälkiä, niin taulu on täydellinen.
Vanhus seisoo peilin edessä ja valostaa varjostimen himmentämällä kynttilällä hivuttuneita ja kuihtuneita kasvojansa. Hän pudistaa surullisesti päätänsä ja mutisee hiljaa itseksensä: — Ei, minä en näe mitään, eikä minulla enää ole mitään jälellä, rien du tout! [ei niin mitään.]