Sitten, ikäänkuin huvittaakseen itseään vanhalla totutulla tavalla, hän ottaa esiin valkoisen (s.o. muinoin valkoisen) pitsikaulahuivin ja solmii sen huolellisesti kaulaansa. Yönutun avautuessa näkyvät sen alta pitkät kirjaillut kuluneet liivit, paikatut polvihousut ja niiden alta silkkiset sukat. Siinä ovat Kustaa III:n aikuisen hoviherran rauniot. Mutta mistä se tulee, että hän on kaikkea puhtautta ja hienoutta vailla, joka kuitenkin tavallisesti seuraa todellista hovimiestä aina hautaan saakka? Syyn huomaa helposti himmeästä silmästä ja hapuilevasta kädestä. Vanhus ei näe juuri mitään enää, taikka hän näkee vain esineitten rajaviivat, mutta ei voi erottaa värejä. Varmaan hän luulee sekä itseään ja ympäristöään yhtä siistiksi kuin ennenkin.
Hän näyttää odottavan jotakuta, ja sentähden hän pukeutuu. Mutta ei ketään kuulu tulevaksi. Kärsimättömästi hän kulkee lattialla edes takaisin. Vihdoin hän istahtaa kirjoituspöydän ääreen. Siinä on kaksi avattua kirjaa; toinen on Voltairen Henriade, toinen — raamattu. Hän ei näe enää lukea; siis hänellä on joku, joka lukee hänelle ääneen jommastakummasta kirjasta.
Mutta hän ei nyt etsikkään kirjoja. Hän avaa laatikon ja ottaa sieltä tötterön, jossa on vadelmamakeisia. Hän imee niitä ahnaasti. Pian makeiset ovat lopussa, ja hän tulee pahalle mielelle.
Huoneessa on kaksi ovea, toinen avautuu suureen puutarhanpuoleiseen saliin ja toinen pihanpuoleiseen huoneesen. Salinpuoleinen ovi on salvattu kamarin puolelta ja on varmaan ollut kauan kiinni, sillä vanhus koettaa päästä ulos sitä tietä, mutta lukko ei anna myöten. Vihdoin ovi kuitenkin avautuu ja vanhus kulkee kynttilä kädessä saliin, ja näyttää etsivän jotakin. Kynttilä valaisee kamalasti vanhoja yhä vieläkin komeita mutta aivan tomuisia huonekaluja sekä kuutta tai seitsemää suurta muotokuvaa, jotka riippuvat kultapliitteissään seinillä. Vanhus käärii yönuttunsa kiinteämmin ympärilleen, sillä sali on lämmittämätön ja hyvin kylmä, ja menee jonkunlaisen kaapin tai astiakon luo, joka seisoo huoneen nurkassa. Sieltä hän ottaa esiin purkin ja teelusikan ja palaa jälleen huomattavasti tyytyväisempänä huoneesen.
Mutta hän ei muista uudelleen salvata ovea. Hänen huomionsa on kokonaan kiintynyt purkkiin. Ja hän avaa sen ikäänkuin salavihkaa, pistää lusikan purkkiin ja ahmii voitonriemulla sen sisällystä. Purkki on täynnä vadelmahilloa.
3. Emännöitsiä.
Vanha parooni Magnus Drakenhjelm — lukija on varmaan hänet tuntenut — oli vielä mieluisassa työssänsä ja tutkisteli purkin sisällystä, kun viereisestä huoneesta kuului askeleita, jotka lähenivät hänen oveansa. Heti hän laski kovalla kiireellä purkin pöydän alle, pisti lusikan laatikkoon, pyyhki suutansa kuluneella silkkinenäliinalla ja heittäytyi vuoteelleen odotellen tuliaa, joka pian sen jälkeen ilmestyikin.
Ovi avautui, ja sisään astui pieni, luiseva ja kulmikas naisolento, päässä valkea myssy, jonka leveät reunusteet riippuivat alas otsalle saakka, yllä musta kamlottikankainen, pitkäliepeinen röijy sekä yhtä synkkävärinen hame. Hänen laihoissa sormissaan kiilteli paksuja kultasormuksia, hänen pienet harmaat silmänsä iskivät niin teräviä katseita kuin naskalin kärjet ja jollei ohut tukka myssynreunusten alta olisi kertonut seitsemänkymmenen talven lumesta, niin kaikista hänen vilkkaista liikkeistänsä päättäen olisi voinut luulla tätä naista tuskin viisikymmenvuotiaaksi. Hänen kasvoissansa näkyi vielä entisen kauneuden jälkiä, mutta ei puhtaan, jalosti viehättävän kauneuden, sen saattoi selvästi huomata. Muutamat rypyt nenän yläpuolella, pilkallinen piirre ohuessa ylähuulessa sekä terävät silmät loivat koko kasvoihin ilkeyden, vallanhimon ja itsekkäisyyden ilmeen, samalla kuin ne hänen korkeasta iästänsä huolimatta ilmaisivat päättäväisyyttä ja jäntevyyttä.
Tämä nainen, joka ryhdiltänsä teki enemmän hallitsian kuin palvelian vaikutuksen, astui vuoteen ääreen, jolla Magnus parooni lepäsi ja lausui tuntuvalla ruotsalaisella ääntämistavalla: — Kas niin, nyt te syötte soppanne, parooni, muuta ei tänä iltana tarjota, eikä olekkaan hyvä syödä liian paljon, kun on sairas.
— Mutta, rakas Lisette, — vastasi parooni nöyryyttä osottavalla äänellä, johon hän vuosien kuluessa oli tottunut alistuessaan ankaran emännöitsiänsä tahdon alle, — etkö sinä tarjoaisi minulle hiukan lohta ja munakokkelia, taikka edes lasillisen maitoa ja korppuja?