— Lohta? Mistä te luulette minun voivan sitä hankkia? Silliä minulla ehkä olisi, mutta munia on mahdotonta saada. Luuletteko, parooni, että kanat munivat tähän vuodenaikaan? Eipä vainenkaau, kaikkea ei voi saada mitä mieli tekee. Kas niin, älkää kursailko lainkaan, parooni, tiedättehän, että soppa on syötävä.
Magnus parooni maisteli hiukan maljasta, mutta antoi sen heti takaisin sanoen: —- Sinä et ole pannut ensinkään makeata siihen, pikku Lisette.
— Enkö makeata? Jopa jotakin, tarvitsisiko kaurasoppaan panna makeata! Niinkuin se ei ilmankin kelpaisi! Tätä nykyä sokeri ei kasva puissa. Enkö minä viime viikolla heikkoudessani antanut Martin ostaa teille kaupungista vadelmamakeisia? Luulisinpä niistä riittävän teille makeata koko vuoden ajaksi.
— Kuinka sinä niin voit sanoa, Lisette! Tötterö oli niin kovin pieni!
Se on jo tyhjä, pikku Lisette!
— Mitä? Joko se on tyhjä? Jumal' avita sellaista ahmattia! Vähemmässä kuin neljässä päivässä hän on syönyt suuhunsa vadelmamakeisia koko viidenkymmenen kopekan hinnasta! Ja sittenkin minun pitäisi panna kaurasoppaan rusinoita ja sokeria!
Näin sanoen tuima emännöitsiä astui pöydän luo vakautuakseen siitä, että parooni puhui totta. Mutta onnettomuudeksi oli pöydällä tyhjän tötterön vieressä vadelma, joka kiireessä oli pudonnut siihen, paroonin ahmustellessa purkin sisältöä. Nyt se vasta myrsky puhkesi. — Mikä tuo on? Vadelmako! Mistä te olette saanut vadelmia, parooni? Taivainen taatto, ettehän vaan ole uskaltanut varastaa vadelmahilloani, vanha sokerirotta! Sanokaa tällä elävällä hetkellä, parooni, mistä olette saanut tuon vadelman?
Vanha nainen asettui kädet puuskassa paroonin eteen, ja katseli terävillä silmillänsä läpitunkevasti häneen. — No, — jatkoi hän, — ehkäpä tahdotte uskotella minua, että tuo tuossa on karpalo?
Parooni turvautui keinoon, jota hän usein ennenkin tukalissa tiloissa oli käyttänyt hyväksensä. Hän kääntyi seinään päin ja oli nukkuvinansa, toivoen että myrsky itsestään asettuisi.
Mutta vanha Lisette ei tyytynyt vähiin. — Oletteko nukkuvinanne, vanha herkkusuu? — jatkoi hän kiihtyen yhä enemmän omasta kiivaudestaan. — Nukkukaa vaan, minun puolestani, vaikkapa ijankaikkiseen uneen! Luullakseni eivät teidän unenne ole liian suloisia, kun eversti vainaja valmistaa teille kuuman vuoteen helvetissä…
Pahansisuinen nainen oli nyt nähtävästi jännittänyt jousen liian kireälle. Vanha Magnus parooni kavahti ylös vuoteeltansa niin kalpeana kiukusta, että hänen intohimojensa ja omantunnon vaivojensa monivuotinen todistajakin hämmästyen huomasi, minkä vaikutuksen hänen sanansa parooniin tekivät. — Ihminen! — huudahti parooni ja asettui jäykkänä, suorana ja uhkaavana hänen eteensä — ihminen, jos vielä kerran uskallat sellaista sanoa, niin minä, diable m'emporte [piru vieköön], muserran sinun kurjan kallosi heti paikalla. Vuodesta vuoteen minä olen kärsinyt sinun nenäkkäisyyttäsi, ahneuttasi ja ylvästelemistäsi, mutta minä olen väsynyt siihen. Minä en pidä kauemmin sinua luonani, voit mennä tiehesi… ja sallia minun kuolla rauhassa.