Paroonin puhuessa oli vihan pontevuus kadonnut koko hänen ryhdistänsä ja hän oli jälleen sama veltto mies, joka kaksikolmatta osaa elämästänsä oli vapissut akkavallan edessä, ja viimeiset sanansa hän lausui miltei rukoilevalla äänellä. Emännöitsiä, joka hetkeksi ällistyi, huomasi heti olevansa voiton puolella, eikä ollut käyttämättä etua hyväksensä. — Pitäisikö minun mennä tieheni? — toisti hän terävästi. — Vai niin, sekö on palkkani siitä, että olen neljänkymmenenkahdeksan vuoden kuluessa raatanut teidän tähtenne, hoitanut teitä kuin lasta, ja pitänyt huolta teidän ruumiinne sekä sielunne vammoista. Se on palkkani teidän tähtenne uhraamastani kunniasta ja omastatunnosta… huomatkaa: kunniasta ja omastatunnosta! Sen tähden te ajatte minut ja Sebastian raukkani maantielle!
— Sinun Sebastian raukkasiko? Luullakseni hän on niinä viitenätoista vuotena, joina hän on ollut kartanon pehtorina, koonnut kauniita kolikoita paloviinapannuista. Ja sitäpaitsi, olenhan minä testamenteerannut sinulle ja… meidän pojallemme — parooni lausui nämä sanat nähtävällä vastenmielisyydellä — koko omaisuuteni. Onko silloin liikaa vaadittu että pyydän saada kuolla rauhassa?
— Jumala varjelkoon minua häiritsemästä teitä, parooni, kristillisessä valmistuksessanne! — vastasi viekas nainen mielistelevästi. — Mutta katsokaas, niinkauan kuin tuo rouva Hjelm ja hänen tyttärensätytär elävät, niin ei ole takaamista, etteivät pahat kielet saa teitä muuttamaan testamenttia ja sitten kuitenkin minä ja Sebastian olisimme puilla paljailla.
— Sinä olet oikeassa, — sanoi parooni miettiväisesti. — Ne, joilla kenties on laillinen oikeus kaikkeen, ne ovat vielä elossa! Mutta ei, ei, olethan satoja kertoja sanonut minulle, ettei pappi ollutkaan mikään oikea pappi, vaan valepukuun puettu rakuuna!
— No se on totisesti totta, siitä te voitte olla huoleti, parooni. Mutta te olette vanha ja kivulloinen eikä tiedä mitä papit ja muut voivat vaikuttaa teihin, ja sentähden minun mielestäni, niinkuin usein olen sanonutkin, te parhaiten rauhoittaisitte omaatuntoanne ja turvaisitte todellisia omaisianne suostumalla vihityttämään meidät huomispäivänä.
— Vihityttämään meidät! Drakenhjelmkö piikansa kanssa! Ei, Lisette, tiedäthän sinä ennestäänkin, mitä minä siitä asiasta ajattelen.
Paroonin lausuessa "piika" sanan kiihottui vanhan naisen sappi uudelleen. — Piika! — toisti hän. — No, samapa se, jos parooni Drakenhjelm on ollut niin vähän vapaaherrallinen, että hän ensiksi on uhrannut rehellisen naisen kunnian ja omantunnon ja sitten uskonut hänelle sellaisia salaisuuksia, jotka voisivat panna alttiiksi hänen henkensä, kunniansa ja omaisuutensa, niin eipä hänen tarvitse katsoa itseänsä liian hyväksi ottamaan sellaista piikaa vaimoksensa. Minua, joka neljänkymmenenkahdeksan vuoden kuluessa olen ollut aivan kuin teidän oma vaimonne, voinpa sanoa olleeni vaimoakin parempi, — sillä kuka olisi hoitanut teitä, niinkuin minä olen tehnyt? — minua te nyt pilkkaatte piian nimellä, kun minä, en itseni, vaan poikani puolesta, anon vaimon nimeä ja oikeuksia! — Ja viekas vaimo purskahti itkuun.
Mutta sekä kyyneleet että todisteet eivät liene paroonista tuntuneet uusilta eivätkä vaikuttavilta, sillä hän oli istahtanut keinutuoliin, ja näytti mielemmin haluavan nukahtaa kuin kallistaa korvaansa naimaehdoituksille. Emännöitsiä huomasi sentähden tarpeelliseksi vetää toista nuottia, jonka hän tiesi paremmin koskettelevan paroonin heikkoja puolia.
— Hohhoo, — huokasi hän, — kiittämättömyys on maailman palkka; miksikä minä odottaisin parempaa kohtaloa? Voinhan minä lähteä kerjäämään Sebastianin kanssa, mutta katsokaas parooni, talon uskollista ystävää surettaa se seikka, että teidän mukananne vanha Drakenhjelmin suku kuolee sukupuuttoon, että Rautakylä joutuu vieraisin käsiin ja että kaikki teidän esi-isänne, joiden kuvat riippuvat suuren salin seinällä, sitte myödään huutokaupalla ja heitetään hylkytavarana romusoppiin…
— Niin, Lisette… sitä on surkea ajatella, — vastasi parooni mietteissään ja huokasi hänkin.