— Ja nähkääs, parooni, olisihan se suuri ilo sekä teille että kaikille esi-isillenne, jotka lepäävät haudoissansa, jos Drakenhjelmin suku uudelleen alkaisi kukoistaa voimakkaassa ja urhoollisessa jälkeläisessä, sellaisessa kuin meidän Sebastian…
— Sinun Sebastianisi! Huuti, vaimo, äläkä tuo uudelleen esiin ehdotuksiasi! Minäkö sallisin Drakenhjelmin nimen käydä perintönä epäsukuiselle talonpoikaisvintiölle, sivistymättömälle tomppelille! Mielemmin kuolkoon sukupuuttoon!
— Mielellään minun puolestani! — sanoi samassa karhea sorahteleva ääni puoleksi avonaisesta ovesta, ja sisään astui mies, jonka askeleita keskusteliat eivät olleet kuulleet, sillä hän kulki pehmeissä pieksuissa.
4. Pehtori.
Tämä mies, joka nyt astui sisään, oli ulkonaisen olentonsa puolesta omituisena vastakohtana vanhan paroonin repaleiselle hovipuvulle ja emännöitsiän aistittomille koristuksille. Hän oli mies parhaassa voimassansa, hartehikas ja jäntevä, tuskin 40 vuotta vanhempi. Turhaan olisi saanut etsiä hänen litteistä ja leveistä kasvoistansa noita ylimyksellisiä piirteitä, jotka ikä vanhan paroonin kasvoissa oli uurtanut vain terävimmiksi. Luonto näytti huviksensa painaneen näihin niin sanoaksemme jykeästi veistettyihin kasvoihin ainoastaan yhden ilmeen, mutta ilmeen sellaisen, joka teki ne kammottavalla tavalla mieltä kiinnittäviksi: jättiläisen hillitsemättömän voiman ilmeen. Miehellä oli yllään paksu harmaa sarkatakki, sellainen, jota varakkaammat talonpojat käyttävät jokapäiväisessä olossaan, sekä samanväriset ja samasta aineesta valmistetut housut, jotka olivat pistetyt polviin asti ulottuviin, mustiin rasvasaappaihin. Kädessä hänellä oli mustanakkainen patalakki, jonka reunat olivat siperialaista lammasnahkaa. Huolettomasti hän heitti lakkinsa paroonin vuoteelle ja astui itse kursailematta keskelle huonetta keinutuolin eteen.
— Mielellään minun puolestani! — toisti hän katsoen uhmailevasti vanhaan parooniin, jota hänen tulonsa näytti epämieluisasti yllättävän. — Te voitte kernaasti, parooni, ottaa mukananne hautaan kaikki nuo renkunrankut, esi-isät ja mainiot nimet, en minä niitä sure. Minä turvaudun mielemmin siihen mikä on todellista, nähkääs parooni, ja minusta on samantekevää, nimittääkö parooni minua epäsukuiseksi ja talonpoikaisvintiöksi, hän, jonka paraiten pitäisi tietää, miten minä olen siksi tullut. Arvattavasti on kysymys taaskin vihkimisestä ja nähkääs parooni, siinä minä olen aivan samaa mieltä kuin äitikin; — ei sen puolesta, että minä tahtoisin olla Drakenhjelm ja parooni, ei, viis siitä, sen kunnian minä möisin puurovadista, — mutta sentähden että Rautakylä on allodiaalisäteri ja etten minä saata omistaa sitä ilman tuota kilisevää nimeä.
Tämä mies, joka näytti käsittävän asemansa pikemmin perillisen kuin palvelian asemaksi, herätti raa'alla julkeudellaan vireille viimeisen itsenäisyyden jäännöksen, mikä vielä oli jäljellä paroonin veltostuneessa sielussa. —- Vai sinä et voi pitää hallussasi Rautakylää omistamatta itsellesi minun nimeäni! Älä siitä huolehdi, Hallström, sinä voit päästä niin toisesta kuin toisestakin.
Pehtori tarkasteli vanhusta ulkonaisesti kylmällä ja pilkallisella paremmuuden tunteella, mutta vähäinen äänenvärähdys ilmaisi että jotain kiehui ja kuohui tuon julkean miehen rinnassa. — Mitä tämä taas tarkoittaa? — sanoi hän. — Te käytte lapseksi uudelleen, parooni; parasta olisi että rupeaisitte eläkkeelle ja nyt heti luovuttaisitte kaikki minulle, sillä kun ihmisestä tulee tuollainen ikäloppu, niin ei voi tietää, mitä hullutuksia lopulta sattuisi pälkähtämään hänen päähänsä!
— Lurjus, sinä herrastelet ennen aikojasi, mutta et sinä vielä herra ole. Mene tiehesi!
— Hyvin mielelläni, mutta suokaa anteeksi, jos ensin kursailematta tuon esiin asiani. Asian laita on sellainen, nähkääs parooni, että minä lähden varhain aamulla pappilaan, ja koska te silloin ette vielä ole ylhäällä, niin ette suinkaan kieltäydy vielä tänä iltana kirjoittamasta rovastille pientä kirjettä.