— Mitä se koskisi?
— Oi, mitäpä se muuta olisi, kuin että te pyydätte provastin ensi sunnuntaina kuuluttamaan teidät ja äidin, sillä nähkääs, parooni — ja pehtori kumartui pilkallisen tuttavallisesti vanhuksen korvan juureen — minä sen tahdon, minä, nähkääs parooni! Tämän ilveilyn täytyy loppua. Te voitte kuolla kupsahtaa minä päivänä hyvänsä ja silloin me olemme kadottaneet pelin. Se ei kannata, se, nähkääs parooni! No, ymmärrättekö minua?
Parooni Magnus Drakenhjelm kalpeni ja alkoi vapista. Hetkellinen pontevuus, jonka viha oli hänessä synnyttänyt, väistyi nyt voimakkaamman tunteen, — pelon tieltä! — Sinä olet kiittämätön ihminen, Hallström, — sanoi parooni matalalla äänellä. — Olenhan minä testamentannut teille kaikki, ja joll'et voi pitää Rautakylää, niin voithan myödä sen ja ostaa toisen maatilan.
— Kas niin, sen minä tiedän jo ennestään ja te tiedätte myöskin, parooni, että minä en aio antaa karkoittaa itseäni Rautakylästä. Mitä hyötyä siis houkuttelusta on? Tahdotteko pyytää kuulutusta, vai ettekö?
— Rakas Hallström, minä tahdon miettiä…
— Onhan teillä ollut neljäkymmentäkahdeksan vuotta aikaa miettiä asiaa ja minun mielestäni siinä on kylliksi. Tänä iltana sen täytyy tapahtua, sanon minä, sillä kuka voi vannoa, että te elätte huomisaamuun?
— No mutta Lisette, sanohan toki Sebastianille…
Emännöitsiä, joka istui pöydän ääressä ja oli lukevinansa, oli kehotuksesta huolimatta vaiti. Pehtori alensi äänensä melkein kuiskaavaksi. — No, myönnyttekö vai ettekö? Minä kysyn viimeistä kertaa.
— Anna mustetta ja kynä! — huokaili vanhus.
— No kerrankin saa kuulla järkevää puhetta. Kas niin, olkaamme ystäviä, koska hoetaan, että me olemme sukulaisia. Tässä ovat kirjoitusneuvot. Mutta ei mitään mutkia, sitä minä en salli. Odottakaahan, minä sanelen teille, parooni: "Haudan partaalla seisoen"…