— Älä vaivaudu, en minä tarvitse sanelemista.
— Minä pyydän, ei siitä ole vaivaa. "Haudan partaalla seisoen" — joko se on kirjoitettu? — "minä olen miettinyt elämääni, joka monessa suhteessa on ollut jumalaton"…
— Se on hävytöntä!
— No, no, älkää kiivastuko!… "ollut jumalaton" — joko on kirjoitettu? — "ja etupäässä olen ajatellut, millä vääryydellä minä olen kohdellut kelvollista ja uskollista emännöitsiääni, mamseli Lisette Hällströmiä, kun niin kauan olen kieltäytynyt antamasta hänelle ja meidän pojallemme, rehelliselle pehtori Sebastian Hallströmille sitä nimeä ja niitä oikeuksia, jotka heille minun menettelyni johdosta tulevat. Voidakseni jossakin määrin hyvittää tätä vääryyttä, minä olen omantuntoni äänen pakosta päättänyt ottaa mainitun Lisette Hällströmin lailliseksi aviovaimokseni, ja sen johdosta minä täten pyydän kuulutusta meille molemmille ensi sunnuntaiksi." — Onko se kirjoitettu?
Se joka olisi tarkannut vanhan paroonin kasvojen juonteita hänen vitkalleen ja ilmeisellä vastenmielisyydellä kirjoittaessaan näitä rivejä, olisi niissä huomannut sekä nöyryytystä, pelkoa, vihaa että inhoa. Välistä hän asetti kynän luotaan aikoen keskeyttää kirjoittamisensa, mutta katse sanelevaan pehtoriin vaikutti sen, että hän heti jälleen jatkoi alkamaansa kirjoitusta. Tänä hetkenä väikkyi vanhan synnintekiän pään päällä koston hengetär, jonka olisi pitänyt sovittaa everstin ja hänen puolisonsa kärsimät vääryydet, jolleivät sitä jo aikoja sitten olisi tehnyt ne, jotka maan päällä sovittavat ja haihduttavat kaikki kärsimykset — aika ja hauta.
Ja vanha parooni päätti kirjeensä.
Kun se oli tehty ja kirje sinetillä suljettu, niin pehtori pisti paperin ilmeisellä mielihyvällä taskuunsa, taputteli vanhusta olkapäälle ja sanoi: — Kas niin, ollaan nyt ystäviä, isäseni, kyllä tämä oli viisainta mitä olisitte voinut tehdä, sillä hiis tiesi, olisinko muuten voinut vastata teoistani. Mutta kun oikein ajattelen asiaa, niin ehkäpä on viisainta että vielä tänä iltana lähden pappilaan. Parooni — isähän minä aioin sanoa — voisi ehkä muuten ottaa ja kuolla ennenkuin laillisessa järjestyksessä on ehditty kolme kertaa kuuluttaa, ja luullakseni rovasti tällaisessa tapauksessa ei estele vihkimästä teitä vielä tänä iltana. Hyvästi nyt, isäseni, hyvästi armollinen äiti-rouvani! Toivoakseni teidän armonne vapaaherratar kestitsee parhaimmalla tavalla sulhastansa minun poissaollessani.
Pilkallisesti hymyillen pehtori otti lammasnahkalakkinsa ja läksi pois. Emännöitsiä, joka äkisti oli tullut loistavalle tuulelle, ei säästänyt hyväilyjään eikä pikkupalveluksiaan koettaen siten elvyttää vanhan paroonin synkkää katsetta, mutta turhaan. Velttona, tylsänä, puoleksi masentuneena hän istui korkeaselkäisessä tuolissansa ja näytti olevan aivan väliäpitämätön kaikesta, mitä hänen ympärillään tapahtui. Kun kaikki hänen mielistelevät kokeensa epäonnistuivat, kun ei edes kukkurapäinen teevadillinen vadelmahilloa voinut saattaa paroonia iloisemmalle mielelle, niin tuleva vapaaherratar astui ikkunan ääreen ja ajatellen tulevaa suuruuttansa antoi katseensa liitää Rautakylän mailla, sen verran kuin hän saattoi niitä pimeässä erottaa. Ulkona lakeuksilla raivosi yhä uudelleen hirvittävä myrsky ja lumituisku. Väliin kuului läheiseltä Näsijärven jäältä kuljeskelevien susien julmaa ulvontaa, ja myrskyyn ja ulvontaan sekaantui väliin heikko kulkusten ääni. Mutta emännöitsiä ei ihaillut luonnon rajua ja tuimaa kauneutta. Ruusunhohteiset, turhamaiset ja ylpeät ajatukset liikkuivat hänen mielessänsä ja hänen mielikuvituksensa loihti hänet tämän kauan haluamansa ihanan maatilan omavaltaiseksi hallitsijaksi sekä vapaaherrallisen arvon omistajaksi, jonka hän oli asettanut elämänsä kunnianhimoiseksi päämääräksi.
5. Yövieraita.
Jo meidän on aika palata matkustajaraukkojemme luokse Näsijärven autiolle jäälle. He ovat jo tarpeeksi kauan saaneet harhailla yön kinoksissa ja susien epämieluisassa seurassa. Tokkopa he ehjinä sieltä suoriutunevat?