Kun vanha rouva Hjelm ja hänen tyttärensätytär eivät kauemmin saattaneet olla epätiedossa siitä, mitä ne hirvittävät äänet merkitsivät, joita jäältä kuului, ja mitä ne hoikat olennot olivat, jotka siellä täällä vilahtivat reen ohitse, niin he joutuivat kuolettavan tuskan valtaan. He olivat sekä kuulleet että lukeneet matkustajista, jotka olivat metsissä ja jäillä joutuneet sutten suuhun, ja he luulivat nyt joutuneensa saman julman kohtalon alaiseksi. Mutta mitä hirvittävämmältä heidän tilansa heistä tuntui, sitä innokkaammin he kokivat toisiltansa peitellä kauhistustansa. Senpä vuoksi he istuivat ääneti, vapisten ja odotellen; vanhus oli kyyristynyt kuomireen nurkkaan, mutta Lotta tähysteli lakkaamatta kaihtimien takaa ja odotti joka hetki petoeläinparven heittäytyvän hevosen niskaan ja raatelevan ajurin ja heidät itsensä.
Lotalta ei jäänyt huomaamatta, että Tuomas nyt ajoi aivan toiseen suuntaan, suorassa kulmassa edelliseen tiehen. Hän aavisti, että Tuomaan vihdoinkin oli täytynyt luopua itsepäisyydestään pakottavan hädän tähden, ja hän oli niin usein ennenkin oppinut tuntemaan Tuomaan hidasluontoista rohkeutta, järkähtämätöntä uskollisuutta ja hyvää valintakykyä, että hän siitä sai uutta lohdutusta. Mutta lopulta kävi hänelle, joka luonnoltansa oli hyvin puhelias, äänettömyys suorastaan sietämättömäksi, ja hän alkoi uutta keskusteluainetta isoäitinsä kanssa.
— Panetko pahaksesi, isoäiti, jos kysyn sinulta jotain?
— Miksikä sitä panisin pahakseni?
— Niin, isoäiti, eräs seikka on minua ihmetyttänyt. Aina ennen, kun minä pyysin päästä Hammilaan Dahlenilaisten luo, niin sinä vastasit: lapsi kulta, ei meillä ole varaa ajaa huviksemme kahdeksan peninkulmaa edestakaisin. Mutta eilen sinä sanoit, isoäiti, minun puhumattani sinnepäinkään: kas niin, Lotta, laittaudu kuntoon, sinä saat tahtosi, sillä huomenna me matkustamme Hammilaan, me molemmat yhdessä.
— Ihmetyttääkö se sinua, että minä läksin sinun mukanasi? Ethän sinä voinut matkustaa ilman kaitsiata, varsinkin kun nuori herra von Dahlen on kotosalla. Minä olen huomannut, että hän on sangen aimable [rakastettava] sinua kohtaan, Lottaseni.
— Mitä sinä sanot, isoäiti! Olemmehan me hyvät ystävät, Rikhard serkku ja minä, mutta eihän siinä mitään pahaa ole, varsinkin kun olemme olleet tuttavat lapsuudestani saakka. Tiedäthän, isoäiti, että minä tahdon käydä tervehtimässä Sofia ja Augusta von Dahlenia, ja sitäpaitsi ei Rikhard nyt ole kotona, hänet vihittiin papiksi jouluna ja määrättiin en tiedä minne. Mutta sinä et vastannut, isoäiti, kysymykseeni, minkätähden sinulle juuri nyt tuli niin kova halu Hammilaan, kun minä ennen moneen vuoteen töin ja tuskin olen saanut sinua pistäymään ovesta ulkona.
— Niin, Lottaseni, se on eri asia. No, miksikä en voisi sitä sinulle sanoa, koskapa olen sanonut niin paljon muutakin? Viime sunnuntaina minä tulin puhuneeksi vanhan lukkarin emännän kanssa, joka nuoruudessaan palveli majuri von Dahlenin talossa, ja häneltä minä kuulin jotain, joka minua suuresti liikutti. Me tulimme nimittäin puhuneeksi entisistä ajoista ja aivan äkkiä lukkarinemäntä sanoi: Ettekö, armollinen everstinna, koskaan ole löytänyt vihkimätodistustanne? — Vihkimätodistustaniko? kysyin ihmeissäni. — Niin, kyllä sen täytyy olla olemassa, sanoi hän, sillä minä kuulin majurivainajan kerran sanovan: — Minne hiiteen Drakenhjelm lienee hukannut tuon vihkimätodistuksen? Synti ja häpeä, että hänen leskensä karkoitetaan Rautakylästä; ja kuitenkin Drakenhjelm on itse näyttänyt minulle todistuksen; kerran kun me olimme tuollaisissa nuortenmiesten puuhissa, niin hän, jottei hänen olisi tarvinnut olla mukana, salavihkaa minulle kuiskasi olevansa naimisissa.
— Kuinka ihmeellistä! Mutta miksikä ei kunnon majuri voinut todistaa tätä sinun eduksesi, isoäiti!
— Sanohan muuta, Lottaseni! Mutta, lisäsi lukkarinemäntä, majuri ei voinut sitä asiata vannoa, sillä ensiksikin herrat olivat siinä tilaisuudessa hiukan iloisia ja toiseksi hän näki todistuksen lukematta mitä se sisälsi, ja piti koko juttua pilana. Mutta käsitäthän, Lottaseni, että tuo tieto sai kaikki vanhat muistot ja kauan sitte rauenneet toiveet sielussani virkoamaan. Vastustamaton halu pakotti minua matkustamaan Hammilaan tiedustellakseni vanhalta majurinrouvalta, mitä hän mahdollisesti tietää tästä ihmeellisestä todistuksesta, jonka olemassaolosta minulla tähän asti ei ole ollut aavistustakaan.