Samassa pysähtyi reki uudelleen, ja jäi hevosen muutamia kertoja turhaan nykäistyä valjaitaan, paikalle seisomaan. Lotta kurkisti ulos. Vyötäisiään myöten Tuomas seisoi lumessa ja syötti hevoselle leipää. Mutta se ei näyttänyt nälkäiseltä, se liipotti korviansa, liehotti sieramillaan ja vapisi koko ruumiissaan. Pian keksittiin syy. Kolme tai neljä suurta sutta näyttäytyi parinkymmenen askelen päässä, väliin pistäytyen piiloon, mutta palaten heti takaisin entistä kärtteliäämmin.
Tuomas koki parastansa. Hän läimähytti piiskansiimalla, hän iski tulta, hän huusi hoilautti ääneensä. Mutta kaikki oli turhaa, sudet kiersivät yhä lähempää. Uskollinen renki tuumi jo laskea hevosen valjaista irti ja antaa sen pelastaa itsensä; hänen puolustusaseeksensa jäisi aisa, jolla hän, Tuomas, viimeiseen saakka puolustaisi rekeä. Mutta lumi oli niin epätasaista ja paikoittain niin syvää, että hevonen varmaan ennen pitkää olisi joutunut susien saaliiksi voimatta sittenkään pelastaa hengellänsä toisia.
Vaivoin vain rohkeimmat pedot saatiin karkoitetuksi: jo nähtiin sutten silmien kiiluvan ja kuultiin niiden verenhimoisten kitojen huohottavan. Silloin Tuomas tarttui molemmin käsin viimeisiin heiniin, jotka olivat reen etupuolella, heitti ne jäälle ja sytytti ne palamaan taulalla ja tulikivipuikolla. Kirkas liekki leimahti korkealle, ja sen nähdessänsä pedot vetäytyivät pois. Leveällä lavallaan nosti Tuomas reen kinoksesta, läimähytti hevosta ruoskalla ja pääsi suojattineen kaikeksi onneksi lakealle jäälle, missä lunta oli ohuemmalta ja kulku sujui helpommin. Hevonen, joka huomasi voivansa paeta, ponnisti viimeiset voimansa ravakkaan nelistykseen, ja jonkun ajan kuluttua matkustajamme saapuivat rantaan, jossa he iloksensa huomasivat tien jälkiä.
Tuomas ohjasi suoraan suurta kartanoa kohti järven rannalla. Hänestä oli yhdentekevää ken siellä asusti, hän oli vaaranalainen ja suomalainen vieraanvaraisuus oli hänelle ennestään tuttua, ja siinä kylliksi. Hän ajoi kartanolle. Samassa tuli häntä vastaan pieni reki, yksi nainen ajaja sisässä. — P—ru vieköön, kajahti molemmin puolin, kun vaivoin päästiin sivuuttamaan.
Kartano, johon Tuomas ajoi rouvasväkensä, ei ollut mikään muu kuin vanha Rautakylä Näsijärven rannalla. Tuomas ei itse koskaan ollut käynyt siellä eikä Lotta liioin ja rouva Hjelm, — hän, joka tunsi tämän paikan paremmin kuin kukaan muu — hän oli sokea. Ajettiin siis pihaan, tietämättä mihin oli jouduttu, ja tosiaankin hyvään aikaan sinne päästiin, sillä tuskin uskollinen hevonen oli laahannut kuormansa portaitten eteen, niin se vaipui maahan eikä koskaan siitä enää pystyyn kohonnut.
Tuomas kiiruhti irroittamaan sortunutta hevosta valjaista ja Lotta tarttui isoäitiään käsivarteen kiinni ja talutti hänet korkeita portaita myöten ylös etehiseen. — Missä me olemme? — kysyi vanhus.
— En tiedä, — vastasi tyttö eteisessä ja hapuili ovea pimeässä. Ovista oli kaksi lukossa; ei ketään ihmistä näkynyt, sillä palvelusväki asui toisella puolella. Kaikeksi onneksi oli vielä kolmaskin ovi, joka oli taipuvaisempi. Lotta ja vanha rouva astuivat sisään emännöitsiän huoneesen. Ei ketään näkynyt, mutta pöydällä paloi kynttilä, huone oli lämmin ja molemmat naiset riisuivat yltään päällimmäisimmät vaatteensa tuollaisen mieluisan tunteen vallassa, jota jokainen tuntee tullessaan ulkoa talvipakkasesta mieluisaan huonelämpimään.
Tämän sekä vanhan paroonin huoneen välillä oli vielä toinen, jota emännöitsiä käytti vaatesäiliönä, mutta jota myöskin pidettiin lämpimänä. Ovi oli sinne auki, ja kun Lotta hetken aikaa oli turhaan odottanut, niin hän uskalsi astua sinne. Hän kuuli ääniä viereisestä huoneesta ja erotti selvästi seuraavat sanat:
— Mutta Lisette, jos rouva Hjelm vielä elää? Jos hän kerran tulee vaatimaan Rautakylää takaisin?
— Joko te taas veisaatte samaa virttä, parooni? Kas niin, olkaa järkevä; rouva Hjelm on jo aikoja sitte kuollut, niin kerrotaan. Mutta jos hän elää ja joskus näyttäytyy täällä Rautakylässä, niin minä en vastaa siitä, mitä voipi tapahtua, niin totta kuin minun nimeni on Lisette Hallström ja parin tunnin kuluttua olen teidän laillinen vapaaherrainen puolisonne.