Lotta, joka oli tarttunut lukkoon, hätkähti kauhukseen kuullessaan nämät uhkaavat sanat, jotka liiankin selvästi ilmaisivat hänelle, minne ja kenen luo he olivat joutuneet. Tämä kartano oli Rautakylä, sitä hän ei voinut enää kauemmin epäillä, vapiseva ääni tuolla sisällä oli vanhan parooni Drakenhjelmin ja tuo nainen, joka lausui niin kauhistuttavia sanoja, oli sama Lisette Hallström, jota isoäiti turhaan oli etsinyt niin monena vuonna, ja joka nyt oli kääntynyt hänen veriviholliseksensa. Ihmeellinen sattuma! Kauhea valinta! Tuolla ulkona yö, pakkanen ja nälkäinen susilauma, täällä sisällä itsekkäisyyttä, vihaa ja kuolemaa! Sudet ainakin olivat armeliaampia kuin ihmiset, sillä ne tappavat ilman koston ja vihan himoa! Mutta — eikö hevonen ollut sortunut maahan ja pako mahdoton? Ei ollut muuta valinnan varaa, kuin jäädä. Ehkäpä isoäiti oli vuosien kuluessa niin muuttunut, ettei häntä enää tunneta; varsinkin jos Lotta ilmoittaisi jonkun vieraan nimen. Ehkäpä matkustaville suotaisiin yksityinen huone, jossa he tuntemattomina saattaisivat viettää yötä ja aamulla jatkaa matkaa kyytihevosella. Mutta isoäiti ei saisi aavistaa, mihin vaaraan hän oli joutunut. Täytyi keksiä joku syy nimen salaamiseen.
Kaikki nämä ajatukset risteilivät Lotan sielussa. Luonto ja kasvatus olivat tehneet hänet päättäväisemmäksi, kuin mitä hänen ikäisensä tytöt tavallisesti ovat. Hän palasi kiireesti isoäitinsä luo, mutta huone oli pimeä, ja hän kompastui tyynyyn, joka oli lattialla. Siitä syntyi melua ja se kuului heti emännöitsiän epäileviin korviin.
Ovi avautui. Emännöitsiä tuli huoneesta.
— Mitä se on? — huusi hän kimakalla äänellä. — Varkaita! Varkaita! Auttakaa! — eikä paljoa puuttunut, ettei hän heti karannut Lotan kimppuun, joka sillä välin oli noussut ylös.
Mutta Lotan rohkeus lisääntyi vaaran mukana. — Suokaa anteeksi, hyvä rouva, — sanoi hän niin levollisesti kuin suinkin; — me olemme täällä, kaksi matkustavaa naista, isoäitini, kapteeninrouva Holmqvist ja minä, me olemme ajaneet harhaan tässä hirveässä rajuilmassa, olleet hengenvaarassa susien ahdistamana, hevosemme on sortunut, eikä meillä ollut muuta neuvoa kuin turvautua herrasväen vieraanvaraisuuteen ja pyytää suojaa täällä huomisaamuun saakka.
Vanha nainen tarkasteli Lottaa läpitunkevin katsein kiireestä kantapäähän saakka. — Matkustavia naisia, susia, sortunut hevonen? Lorunlarua! Pitäisikö ehkä antaa yösijaa kaikille roskajoukkioille, joita kuljeksii maanteillä? Ei täältä liikene huoneita.
Tuo muuten niin viekas ja mielinkielinen emännöitsiä pikaistui tällä kertaa, niinkuin tavallisesti, kun hänen sappensa kiehahti. Eikä vieraskäynti olisi voinut sattua hänelle sopimattomampaan aikaan kuin tällä hetkellä, jolloin hänen koko elämänsä pyrintö oli täyttymäisillään. Ilkeydessään hän kokonaan unohti, että vanha parooni, jolla oli peräti toisellainen käsitys vieraanvaraisuudesta, kuuli huoneesensa hänen kiivaat sanansa.
Lotta vastasi oikeutetulla harmilla: — Hyvä rouva, te saatte olla varma siitä, että tämmöisen vastaanoton jälkeen ainoastaan välttämättömin pakko voipi saada meidät jäämään teidän vastuksiksenne. Mutta meidän tilamme on sellainen, että minun vielä kerran täytyy uudistaa pyyntöni ja anoa teiltä kattoa päämme päälle, vaikkapa ette soisi sitä meille muualla kuin palvelusväkenne huoneissa. Me kyllä mielellämme palkitsemme vaivanne.
Emännöitsiän kielellä pyöri jo uusi tiuskiva kielto, kun vanha parooni, joka oli avonaisesta ovesta kuunnellut keskustelua, ja joka arvattavasti oli vierasten tulosta paljoa enemmän mielissään, tuli ulos huoneesen ja lausui entisen vanhan hovimiehen tapaan: — Ei, herran tähden, suloinen ystäväni, te käsitätte aivan väärin minun emännöitsiääni. Suokaa hänelle anteeksi, pikku mamseli; hämmästyksissään hän on tullut lausuneeksi vähemmän sopivia sanoja. Naiset ovat erittäin tervetulleet, olkaa hyvät, älkää kursailko, suloinen ystäväni, riisukaa päällysvaatteenne!
6. Kohtaus viidenkymmenen vuoden perästä.