Viisikymmentä vuotta on tosin hitunen ijankaikkisuudesta, se on kyllä totta, mutta kuinka paljon muutoksia ne vaikuttavatkaan ihmisen elämässä! Jos oma veljesi, jos nuoruuden-rakastettusi, jota et ole tavannut näin moneen vuoteen, odottamatta, valmistamatta astuisi luoksesi, niin onko luultavaa, että hänet silloin tuntisit? Ja jos yhtä pitkän ajan kuluttua luoksesi tulee vihamiehesi, joka on tehnyt sinulle pahaa, joka on katkeroittanut elämäsi ja jota kaikella tavalla olet kokenut unhottaa, niin kuinka tuntisit hänet, kun yksin hänkin, jota sydämesi on syvimmin lempinyt, on vieraantunut silmäsi katseelle?
Täällä Rautakylässä oli nyt samaan huoneesen yhtynyt kolme henkilöä, jotka eivät olleet tavanneet toisiansa sen jälkeen kuin olivat toisensa kohdanneet Kustaa III:nnen hovissa Tukholmassa vuonna 1788. Nämä viisikymmentä vuotta, jotka olivat haihtuneet ijankaikkisuuteen, mitä muutoksia ne olivatkaan tuoneet mukanansa! Missäs oli nyt tuo ilkkuva hoviherra, tuo ylpeä ja hieno parooni Magnus Drakenhjelm, joka kohteli naista leikkikalunansa ja tahtoi pakottaa veljensä morsianta avioliittoon, jota tämä inhosi. Oliko tämä vanhus sama henkilö, tämä haudan partaalla seisova, koreihin repaleihin puettu ukko, joka itse oli joutunut leikkikaluksi naisen käteen, joka vapisi emännöitsiänsä vihaa, joka etsi jotain syytä, millä saisi toistaiseksi lykätyksi avioliiton, jota inhosi ja johon ainoastaan häpeällinen pelko saattoi häntä pakottaa? Niin, hän se oli, ja mitkä nöyryytykset pitkien vuosien kuluessa olivatkaan saattaneet näin muuttaa kaikki entisen irvikuvaksi?
Usko minua, lukijani, on olemassa kosto, joka etsiskelee ihmisen pään päälle hänen entiset syntinsä ja himonsa. Ylpeä omanvoiton pyytäjä, kuka voi sinulle vakuuttaa, ettet kerran vielä rappeutuneena ja voimattomana, ole oman itsesi irvikuvana?
Ja nämä molemmat naiset, jotka kumpikin olivat olleet nuoret ja kauniit viimeksi toisensa tavatessansa, — toinen hovin loistavana tähtenä, mutta rakkauden ja kevytmielisyyden sokaisemana; toinen yksinkertaisena kamarineitsyenä, mutta hänkin yhtä hyvin kunnianhimon ja itsekkäisyyden sokaisemana; toinen käskiänä, toinen käskyläisenä; olivatko tosiaankin samat henkilöt nämät molemmat kuihtuneet, ryppyiset, harmaahapsiset naiset, jotka nyt kohtasivat toisensa saman katon alla monen monituisen vuoden kuluttua, jotka toiselle olivat olleet täynnä kärsimystä, toiselle täynnä juonia? Niin, ne ne olivat, mutta ulkonaisesti olivat osat vaihtuneet; entinen palveliatar esiintyi hallitsiana ja entinen käskyjenjakaja seisoi nöyrästi odotellen ovella.
Kun parooni niin äkkiarvaamatta puuttui puheesen, niin emännöitsiä huomasi hätiköineensä, eikä hänellä ollut muuta valinnan varaa, kuin näyttää iloista naamaa ja toimittaa vieraat tieltä, ennenkuin Sebastian palaisi papin kanssa kotiin. Siksipä hän kääntyi vieraitten puoleen mielistellen, jota hän kyllä osasi, kun niiksi tuli, ja sanoi: — Niin, naiset ovat hyvät ja riisuutuvat, älkääkä kursailko! Pyydän anteeksi, jos olen vastoin tahtoani sanonut jotakin sopimatonta. Hyväinen aika, minä niin säikähdyin, sillä, nähkääs hyvät herrasväet, täällä maalla saa pitää silmänsä auki, Herra ties; sentähden ei aina kiireessä tule olleeksi kohtelias vieraille.
Vanha parooni, joka oli heikkonäköinen, katseli molempia matkustavaisia niin läheltä, kuin soveliaisuus salli, ja tuli siihen päätökseen, että toinen oli vanha ja ruma ja toinen nuori ja kaunis. Ja vanha parooni oli asiantuntia, siitä saattoi olla varma. — Ma foi [Totta tosiaan], surkea ilma, hyvät naiset, — sanoi hän. — Olkaa hyvä ja istukaa, armollinen rouva! Vai sudet teitä hätyyttivät? Pikku mamseli on vielä aivan kalpea pelästyksestä; minä lyön vetoa, että pakkanen muuten ei olisi ollut punaamatta hänen kauniita poskipäitänsä. Mikä nimenne, saanko kysyä? Lotta? No, pikku Lotta mamseli, olkaamme huoleti. Täällä me emme ole sudenluolassa. Mon dieu [Jumalani], muistanpa talven, jolloin ajoin Tukholmasta Eklunshofiin… Minulle oli suotu armo seurata hänen majesteettiansa, joka ajoi aivan edelläni; parooni Essen ja minä tulimme seurueen kanssa jäljissä. Oli kuutamoilta maaliskuussa. Äkkiä näen, kuinka hänen majesteettinsa käskee ajurin pysäyttää hevoset. Pistoolinlaukaus pamahtaa, ja sitä seuraa vielä toinen ja kolmaskin, ja kun katson ympärilleni, näen kahden suuren suden löntystävän metsään. Aina kuningas ampuu harhaan, sanoi Essen ja naurahteli. Mutta se todistaa, kuinka tunkeilevia sudet ovat.
Näiden sanojen johdosta vanha rouva Hjelm rupesi vapisemaan, mutta emännöitsiä, joka syyllä pelkäsi, että parooni, kerran päästyänsä juttuamaan hänen majesteetistansa, turhalla puhelulla kuluttaisi häneltä aikaa, jonka jokainen minuutti oli kallis, kiiruhti paraalla tavalla pääsemään vieraista erilleen. — Rouva on varmaankin hyvin väsynyt, — sanoi hän. — Jos naiset tyytyvät everstivainajan huoneesen, tai — hän oikaisi puhettansa — punaiseen kamariin, niinkuin me sitä myöskin nimitämme, — niin minä saatan herrasväen sinne, sytytän takkavalkean uuniin ja lähetän sisään yksinkertaisen iltaisen.
— Mutta Lisette, annahan meidän jutella hetkinen sillä aikaa, kuin sinä valmistat sitä mitä talo voi tarjota, —- sanoi parooni, joka oli paljoa levollisempi mieleltänsä vieraiden seurassa.
— Suokaa anteeksi, herra parooni, — sanoi Lotta, — isoäitini on väsynyt ja säikähdyksissään matkasta. Jos sallitte, niin menemme mielellämme makuulle, ja te, rouva, älkää vaivautuko illallista puuhaamalla.
Mutta parooni oli itsepäinen. — Minusta tuntuu, — sanoi hän, — ikäänkuin olisin nähnyt teidät ennen, hyvä rouva. Saanko luvan kysyä, teidän armonne, missä rykmentissä teidän miehenne palveli?