— Minun isoisäni, — kiiruhti Lotta vastaamaan, — ei palvellut missään rykmentissä, hän oli merikapteeni.
— Minun mieheni, — vastasi vanha rouva Hjelm, huomaamatta Lotan vastausta, — minun mieheni palveli ratsumestarina uusmaalaisessa rakuunarykmentissä, mutta hänet muutettiin sittemmin.
— Ma foi, teidän armonne, teidän miehenne on varmaan ensimäinen merikapteeni, joka samalla on ollut ratsumestari. Siitä johtuu minun mieleeni eräs juttu, joka suuresti huvitti hänen majesteettiaan. Tukholmassa oli eräs nuohoojavanhin, joka samalla oli luutnanttina porvarisväessä. Kerran hänen majesteettinsa antoi päivälliset porvaristolle…
— Hyvänen aika, rakas mamseli, — kuiskasi emännöitsiä Lotan korvaan, — nyt parooni pääsee vauhtiin, ja sitte häneltä riittää juttuja koko yöksi. Sanokaa, että olette kovasti väsyneet; minä pistäydyn pikimiten asettamaan punaisen kamarin kuntoon.
Tuskin emännöitsiä oli ovesta ulkona, niin parooni paikalla keskeytti kertomuksensa ja kuiskasi huomattavalla kiireellä: — Suokaa anteeksi, arvoisat naiset, ketä tahansa lienettekin, taivas on lähettänyt teidät tänne tänä iltana. Minä pyydän teitä, sekä minun että teidän itsennekin tähden, jääkää tähän huoneesen, katsokaas, hyvät naiset, asian laita on sellainen, että minun emännöitsiäni on ilkeä ihminen, — hän voi tehdä vaikka mitä.
— Taivaan nimessä, hyvä herra, missä me olemme, ja kuka te itse olette? — huudahti vanha rouva vapisten.
— Mutta kuka te olette? — huudahti parooni yhtä kiihkeästi, sillä äänessä oli vivahdus, joka sai hänet hämmästymään.
— Ei, isoäiti, ei, herra parooni, älkää kysykö, — oman rauhanne tähden, älkää kysykö enempää! — sanoi Lotta kiireesti ja levottomasti. — Lähdetään pois, lähdetään heti paikalla! Renkimme Tuomas saapi nukkua ovemme ulkopuolella.
— Ei, minä en päästä teitä, hyvä rouva, ennenkuin ilmaisette oikean nimenne! Oi, mon dieu, olisitteko te…
Samassa emännöitsiä astui sisään.