— Ja sitten, — jatkoi parooni, ikäänkuin hän yhä vielä kertoisi juttujaan, — sitten kuningas naurahti ja sanoi nuohooja-luutnantille: — Rakas Lundqvist, se oli miehen nimi — rakas Lundqvist, te ette tosiaankaan ole ensimäinen sotilas, joka on ryöminyt kivien taakse tulen ja savun tieltä, mutta kuitenkin kohonnut korkealle maailmassa. Mutta myöntäkää, mon cher ami [rakas ystäväni], että ainakin olette ensimäinen, jolle se on ollut kunniaksi.
Emännöitsiä tarkasteli pikaisella, terävällä ja epäluuloisella katseellaan näitä kolmea henkeä, jotka hän äsken varomattomuudessaan oli jättänyt yksikseen. Portailla hän oli tavannut Tuomaan ja kysynyt häneltä keitä matkustavaiset olivat. Ilman mitään epäluuloa hän oli vastannut: — Rouva Hjelm ja mamseli Ringius. Ilkeä nainen kauhistui. Hän näki pelottavan sattuman uhkaavan hänen tuumiaan; hänen täytyi ehkäistä seuraukset, mutta kuinka? Ja kenties se ei ollutkaan sattumus? Ehkäpä nämä kaksi naista varta vasten olivat uskaltaneet tulla tänne lyödäkseen hänet laudalta? Oi, — he saisivat katua uhkarohkeuttaan!
Tärkeintä oli nyt vaan salata paroonilta hänen vieraittensa oikeata nimeä. Voi kuitenkin, jos hän sen jo tiesi! Hänen vihansa emännöitsiään, hänen toivonsa vapautua avioliitosta, omantunnonvaivat, jotka eivät koskaan täydellisesti olleet vaienneet hänen rinnassaan, ja joita emännöitsiän, paroonin pahan hengettären, oli onnistunut ainoastaan hiljentää, mutta ei kokonaan hävittää sillä vakuutuksellaan, että pappi, joka vihki everstin ja hänen puolisonsa, oli vain valepukuinen rakuuna, — kaikki nämä yhdistettyinä vaikuttaisivat sovinnon paroonin ja hänen kälynsä välillä, ja tämän sovinnon hintana olisi… Rautakylä!
Sitä täytyi estää mistä hinnasta hyvänsä.
Sellaisten ajatusten valtaamana emännöitsiä astui sisään ja huomasi kauhuksensa, että jotain erinomaista oli tapahtunut hänen lyhyen poissaolonsa aikana. Hän päätti tavallisella julkeudellaan keskeyttää kaiken yhteyden paroonin ja matkustavaisten välillä. Senpä tähden hän kääntyi isäntänsä puoleen ja lausui tutulla, terävällä äänellänsä, joka ei kärsinyt mitään vastaväitteitä: — Mutta mitä te ajattelette, parooni, seisotte täällä ulkona ja hankitte itsellenne kuoleman! Kas niin, nyt te menette kauniisti omaan huoneesenne, ja herrasväet ovat hyvät ja seuraavat minua punaiseen kamariin, minä näytän teille tulta.
Mutta paroonin kiihko oli taaskin kohonnut ylimmilleen, niinkuin kerran ennenkin tänä iltana, — viimeinen surullinen jäännös hänen isännyysvallastansa. — Ystäväni, — sanoi hän, ottamatta kuuleviin korviin emännöitsiän mahtisanoja, — mene ja pidä huoli siitä, että saamme illallispöydän katetuksi tähän huoneesen. Minä toivon, etteivät naiset kiellä minulta huvia saada nauttia iltaista teidän kansanne, vaikka minä saan pyytää anteeksi ruokasalin kehnoutta.
Emännöitsiä, joka myöskin oli äärimmäisiin kiihtynyt, valmistautui voimankoetukseen, mutta hän tuli ennätetyksi. Vanhan rouva Hjelmin mielestä tämä kohtaus oli ollut niin kiusallinen, monet vanhat haavat oli revitty auki ja uusia epäluuloja oli herännyt hänen mielessänsä, niin ettei hän millään ehdolla tahtonut kauemmin siellä viipyä. Sentähden hän tarttui Lottaa käsivarteen ja sanoi: — Tule, lapseni, herra parooni suo meille kyllä anteeksi, me olemme niin väsyneet, että mielellämme panemme heti maata. Nöyrin palvelianne, hyvä herrasväki!
Ja hän läksi pois Lotan kanssa, joka seurasi mielellään mukana. Parooni seisoi yllätettynä ja epäröivänä, emännöitsiä riensi käyttämään hetkeä heti hyväksensä ja työnsi isäntänsä teeskennellyllä hyväntahtoisuudella sisempään huoneesen, otti lyhdyn käteensä ja seurasi matkustavaisia eteiseen.
— Minä en näe Tuomasta, — sanoi Lotta kulkiessaan avonaisen eteisen oven ohitse.
— Hän on saanut yösian renkituvassa, jonne herrasväen tavarat myöskin nostettiin, — vastasi emännöitsiä. — Luultavasti hän jo nukkuu.