Seuraava kertomus kuvaa vain sirpaleita, eikä luonnekuvia, joita olisi pitänyt esittää loistavampina, joskin yhtä onttoina. Siinä esiintyvät viisikymmentä vuotta haudassa maanneen luurangon luusolmut. Ruumisarkun kultaukset ovat karisseet pois; iltaruskon loiste, joka lumosi runoiliat, on sammunut. Harmaassa hämärässä, joka seurasi auringonloistoa, liikkuu vieläkin tunnettavia varjoja. Se, joka on nähnyt Pierre Delandin näyttämöllä esittävän Magnus Drakenhjelmia, käsittää, että näissä varjoissa kerran on ollut elämää.
RAUTAKYLÄN VANHA PAKOONI.
1. Jääretki.
Tammikuussa vuonna 1838 puhalsi tuima pohjoistuuli Satakunnan jääpeittoisilla järvillä, milloin pyyhkäisten jäät puhtaiksi, milloin kooten lunta miehenkorkuisiin kinoksiin, ikäänkuin tehdäkseen koko voimansa ponnistuksella tiet ja polut mahdottomiksi ajaa. Oli sellainen talvipäivä, josta ei ole iloa edes susillakaan, ja jolloin ei kenenkään inhimillisen olennon, kellä vain on katonsuojaa, tee mieli raottaa oveansa, vaan jolloin jokainen mieluimmin valitsee itselleen sijan räiskyvän takkavalkean ääreen, missä mäntyiset halot paukuttelevat kanuunan laukauksiaan pakkasta ja pimeätä vastaan.
Näsijärven kauniit selät näyttivät tänä päivänä surkeilta. Siellä tuuli sai vapaasti temmeltää, ja koko lavealla jäätiköllä olisi turhaan saanut etsiä polkua, reenjalasten jälkiä tai kuusenkarahkaa, joka kulkijalle olisi viitannut oikeata tietä. Niin pitkältä kuin silmä kantoi, näkyi vain valkoista lunta ja siintävää jäätä, ja ainoastaan kaukaa järven rannalta näkyvistä mäntymetsistä saattoi aavistaa, että tälläkin erämaalla oli rajansa, ja että sieltä ehkä löytyisi jokin ihmisasunto, yhdentekevää, olisiko se komea herraskartano, taajaan rakennettu kylä tai köyhän torpparin mökki.
Kuitenkin ilmestyi samana päivänä hämärissä, noin kello 4 aikana iltapuolella Näsijärven jäälle yksinäinen kuomireki, joka vaivalloisesti pyrki eteenpäin. Niillä paikoin missä jää oli paljas, työnsi tuuli reen sivulle, niin että hevonen ja reki muodostivat suoran kulman toisiansa vastaan. Väliin taas reki kulki askel askelelta eteenpäin syvien kinosten halki, joissa hevonen kahlasi rintaa myöten ja joissa se varmaankin olisi lukemattomia kertoja kaatanut reen, jollei roteva mies, jolla oli koirannahkainen lakki päässä, parkitut nahkakintaat kädessä ja lammasnahkainen turkki yllään, olisi kaahlannut vieressä, vasemmalla kädellänsä kannattaen rekeä ja oikealla ohjaten hevosta.
Siten suurella vaivalla kuljettiin hetki aikaa eteenpäin. Kuomireessä, — jossa ei ollut edes ikkunoita, vaan ainoastaan siniruutuiset pumpulikankaiset verhot, jotka olivat tuulen tähden kiinnitetyt yhteen parilla nuppineulalla, oli aivan hiljaista. Ulkoa kuului vain tuulen pauhinaa, lumennarinaa jalaksien alla, hevosen ja miehen raskaitten askelien töminää sekä pienten kulkusten yksitoikkoista kilinää. Ja ilta kävi yhä pimeämmäksi.
— Hoh, sinä! Noh! Kas nyt! Ohoi! Mitä saakelia? Tämäntapaisilla huudahduksilla kuului mies reen laidassa rohkaisevan vaahtoisaa hevostansa. Mutta yhä syvemmin läähätti eläinparka, yhä heikommiksi kävivät sen ponnistukset kuormansa laahaamiseksi halki lumen; vihdoin se pysähtyi keskelle suurta kinosta, eikä sitä saatu, ei hyvällä eikä pahalla, liikahtamaan paikaltaan.
Tähän tukalaan tilaan jouduttua avautuivat pumpuliset verhot sisäpuolelta ja kahdet kasvot kurkistelivat sieltä kysyvinä ulos. Toiset, nuoret, punakat ja kukoistavat olivat soman vaaleansinisen hilkan peitossa. Toiset, tuhanharmaat, kuihtuneet ja ryppyiset, jotka näkyivät paksun topatun mustan päähineen keskestä, olivat noin seitsemänkymmenenvuotisen eukon kasvot. Tyttö tähysteli kauneilla sinisilmillään levottomasti milloin väsynyttä hevosta, milloin neuvotonta kyytimiestä, milloin taas lohdutonta lumimaisemaa ympärillään. Vanhuksen silmissä sitä vastoin ei ilmennyt levottomuutta eikä liioin mitään muutakaan; lyijynharmaina, loistottomina ne katsoa tuijottivat avaruuteen. Vanhus oli sokea.
Mutta tottumuksen ja uteliaisuuden voima on niin suuri, että hänen täytyi tirkistää ulos, vaikka hän ei nähnytkään mitään. — Mitä on tekeillä, Lottaseni? — kysyi hän äänellä, jonka soinnuttomasta tärinästä vielä saattoi tuntea tukholmalaisen koron jälkiä. — Qu 'y a-t-il donc? [Mitäs nyt?]