— Oi, ei mitään, — vastasi tyttö niin levollisesti ja iloisesti kuin suinkin saattoi. —- Hevonen on vain väsynyt hiukan, ja tie on huono, mutta kyllä tästä taas päästään, kun eläinparka saa vaan hetken hengähtää.
— Ei suinkaan vielä ole pimeä! Minun silmiini loistaa jotain valkoista, mutta en tiedä onko se lunta vai päivänvaloa.
— On vielä aivan valoisaa, ja illaksi saamme kuutamon. Isoäiti, älä ole levoton! — vastasi tyttö. Hän tiesi sanovansa kaksinkertaisen valheen, sillä oli niin pimeää, kuin lumiaavikolla voipi olla ja ilma oli niin sakea, ettei voinut olla vähintäkään toivoa kuunvalon näkemisestä. Mutta hyvä tyttö tahtoi, vaikka hän itse peloissaan ja viluissaan vapisikin, kaikin tavoin rauhoittaa vanhusta.
— Luuletko ehtivämme tänä iltana Hammilaan?
— Se voi käydä vaikeaksi näin huonolla kelillä. Olisiko sinusta, isoäiti, hyvin ikävää olla yötä jossain kestikievarissa? Minä valmistaisin sinulle niin pehmeän vuoteen, isoäiti.
— Oi, kävisihän sekin laatuun. Mutta eikö sinun ole kylmä?
— Ei yhtään — (Lotta tärisi vilusta) — jos sinun vain on lämmin.
Mutta ei sinulla kuitenkaan olisi mukavata kestikievarissa, isoäiti.
Muistaakseni setä Drakenhjelm asuu täällä lähiseuduilla. Entäpä jos
ajaisimme sinne?
— Hänenkö luokseen? Rautakyläänkö? Ei Lottani, mielemmin minä lepäisin jäällä kylmässä lumessa…
— Mutta miksikä sinä olet niin pahoillasi setä Drakenhjelmille? Sanotaan tosin, että hän on ilkeä ja itara, mutta eihän hän voi olla epäkohtelias sukulaisilleen.
— Hänkö? Sinä et tunne häntä, pikku Lotta! Parempi meidän olisi levätä suden pesässä, kuin Drakenhjelmin luona Rautakylässä.