— Kuinka sinä niin voit sanoa, isoäiti? Onhan Rautakylä sinun entinen kotisi, ja äiti on siellä syntynyt.
— Lotta, sanoppa Tuomaalle, että hän antaa hevoselle leivän.
Pitkä renki Tuomas oli sen jo tehnyt. Hiukan virkistyneenä hevonen taas kykeni saamaan reen liikkeelle, mutta pimeys yhä eneni ja Tuomas mutisi itseksensä "perkele vieköön", sillä hän huomasi ajaneensa harhaan.
Matkustajamme eivät olleet missään kadehdittavassa tilassa Näsijärven jäällä. Tuomas, joka ei näyttänyt tuntevan lainkaan talviteitä jäällä, oli umpimähkään ajanut suuntaan, jota hän luuli oikeaksi; hän arveli näin: — Kerran kai jää loppuu. Mutta siltä ei näyttänytkään. Siihen suuntaan, jonne hän itsepäisesti ajoi, näyttivät selät yhä laajenevan, ja pimeys ja lumituisku, jotka himmensivät etäisemmät esineet, sokaisivat siihen määrään silmät, että luuli kulkevansa aavalla, rannattomalla merellä, rajattomalla lumiaavikolla, jossa kaikki elävät olennot olivat menehtyneet pakkaseen, pimeään ja kuolemaan.
Askel askelelta kuljettiin pitkä matka eteenpäin. Matkustajat kuomireessä eivät vaihtaneet sanaakaan; kumpikin tahtoi näyttää toiselle nukkuvansa. Mutta Lotan kärsivällisyys ei kestänyt kauempaa.
— Nukutko, isoäiti? — kysyi hän hiljaa.
— En, minä luulin sinun nukkuvan, — kuului vastaus.
— Oi, minun ei ole uni. Onko sinun kylmä, isoäiti?
— Ei ole syytä valittaa. Mutta kiinnitä verho paremmin, tuntuu niin vetoiselta. Onko kestikievariin vielä pitkältä?
— Ei sinne enää voi olla pitkältä. Sanoppa, isoäiti, miksikä sinä et tahdo poiketa Rautakylään? Onhan se suuri ja rikas kartano; siellä me eläisimme herroiksi, saisimme illalliseksi kotlettia munakokkelin kanssa ja lättyjä maidon kanssa ja sitte huomenaamuna hyvää kahvia jouluna leivottujen korppujen keralla. Sepä maistuisi hyvältä, isoäiti, ja olisi monta vertaa parempaa kuin olo kestikievarissa, jossa täytyy pestä kupit ja lautaset ennenkuin uskaltaa niitä käyttää.