— Älä kysy sitä, lapsi!
— Ja sitten, isoäiti, olisi niin hauska nähdä sitä paikkaa, jossa äiti on syntynyt ja viettänyt lapsuudenaikansa ja jossa olet itsekkin asunut ja hoitanut taloutta niin monta vuotta. Miksi sinä, isoäiti, läksit sieltä pois, ja miksi setä Drakenhjelm muutti sinne?
— Miksi? Niin, Lottani, se oli siten että… mutta se kertomus ei sovi lapselle, sellaiselle kuin sinä, Lotta.
— Oletko, isoäiti, unohtanut, että olen yhdeksäntoista vuoden vanha?
— Pikku Lotta raukkani, minä olin yhtä vanha kun menin naimisiin äitisi isän kanssa, ja kuitenkin minä silloin olin lapsi. Isäni, kreivi Reutercrona, otti minut seitsemäntoista vuotisena mukanansa Tukholmaan maatilaltamme Östergyllenissä. Minä olin silloin niin vallaton ja iloinen. Minut esiteltiin hovissa ja minusta tuli kuningatar Sofia Magdalenan hovineiti… Kaksi vuotta minä elin suuren maailman huvien ja imartelujen huumeessa, mutta sydämessäni minä yhä edelleen olin lapsi, minä en nähnyt käärmettä ruusujen peitossa, enkä vilppiä ihmisten iloisissa hymyissä; minä uskoin kaikista hyvää…
— Tulitko sitten petetyksi, isoäiti?
— Molemmat Drakenhjelmin paroonit Suomesta, sinun äitisi-isä Kustaa, ja hänen veljensä Magnus, olivat siihen aikaan Tukholmassa. Molemmat he osottivat suosiotansa minulle, kumpikin he molemmin puolin mustasukkaisina kilvan kokivat valloittaa sydäntäni. Mutta mikä erotus näiden molempien välillä! Kustaa Drakenhjelm, eversti, oli jalo mies; rehellisyys ja kunnia loisti hänen avonaisesta otsastansa, mutta Magnus, kamariherra, oli noita liehakoitsevia hovimiehiä, jotka halveksivat naista ja kuitenkin koettivat imartelulla voittaa hänen suosionsa rakastamatta ketään muuta kuin itseänsä koko maailmassa.
— Olitko isoäiti onnellinen, kun sinulla oli kaksi niin hienoa ihailiaa?
— Oi, lapseni, hovissa niin harvoin todellinen rakkaus viihtyy. Kustaa parooni oli minua viittätoista vuotta vanhempi, mutta hänen jalo ulkomuotonsa ja vielä enemmän hänen kelvollinen luonteensa vaikutti syvästi minuun. Piankin molemmin puolinen rakkaus yhdisti meidät, mutta meidän täytyi salata tunteemme, sillä Kustaa parooni ei ollut hovissa suosittu ja minun isäni ei olisi suostunut naittamaan minua Suomeen. Sitävastoin Magnus paroonia sekä hovi että isäni kaikella tavalla suosi; päivä päivältä hän yhä kiihkeämmin osotti suosionosotuksiaan minulle, ja joka päivä minä sain pelätä naimatarjousta hänen puoleltaan.
— Olisit antanut hänelle aika rukkaset, isoäiti!