— Huvittaako se sinua? Eräänä iltana — muistan sen kuin eilispäivän, — helmikuussa vuonna 88, oli karnevaaliaikana Hagassa ensin teaterinäytäntö, ja sen jälkeen naamiohuvit. Magnus parooni ajoi koko illan minua takaa ja minä välttelin häntä. Naamioittujen joukossa oli noita-akka; hän ennusti kaikille kädestä, ja hänen ennustuksensa kohottivat punan poskille ja herättivät hämmästystä, mutta kukaan ei häntä tuntenut. Toiset sanoivat häntä mamseli Arvidssoniksi, toiset taas luulivat oikeaksi lappalaiseksi. Diable! [Paholainen] kuiskasi parooni Essen minun läheisyydessäni, hän ennusti kuninkaalle, ja kuningasta ei naurattanut. No, neiti Reutercrona, sanoi noita-akka minulle taitavasti matkien suomalaista ääntämistä, ojentakaa kätenne, se on varmaan hyvin huvittava! Eh bien, ma petite fière, [No niin, pikku kopea neitini] huudahti Magnus parooni, kuulkaamme kohtalon suusta, kuka vihdoin voi pehmittää tätä marmorisydäntä! — Salaisella vastenmielisyydellä minä ojensin käteni, noita katseli sitä tarkasti ja…
— Ja mitä, isoäiti? Ja mitä?
… Ja lausui: Sen minkä näette, saattaa teille onnettomuutta. Se mitä ette näe, tuo teille onnen!
— Oi, sepä oli merkillistä. Mitä hän sillä tarkoitti?
— Hämmästyneenä minä vedin käteni pois ja kuulin tallimestarin, parooni Munckin sanovan Magnus paroonille: Mon cher haron [Rakas parooni], teillä ei ole toiveita, sillä, kunniani kautta, te ette ole näkymätön! Samassa kumartui noita puoleeni ja kuiskasi korvaani: — Neiti Reutercrona, joku odottaa teitä käytävässä. Sanokaa, että teillä on päänsärkyä ja että tahdotte lähteä kaupunkiin! — Minä katsoin taakseni ja hän katosi väen tungokseen.
— Ja sitte, isoäiti? Minä olen niin hirveän utelias.
— Vaivoin pääsin Magnus paronia pakoon. Käytävässä tapasin dominoon puetun miehen. — Kuinka onnellista, että löysin teidät, Ebba! kuiskasi hän. Tunsin sen Kustaa paroonin ääneksi. Hoetaan sotaa, ja huomenaamuna minun täytyy palata rykmenttiini Suomeen. Magnus veljeni on käyttävä poissaoloani hyväksensä voittaaksensa teidät omaksensa. Kuningas ja isänne suosivat häntä, vehkeitä on meitä vastaan liikkeellä. Oi Jumalani, huomenna, tai ehkäpä vielä tänä iltana julaistaan teidän mieltänne kysymättä koko hovin läsnäollessa kihlauksenne Magnus paroonin kanssa. Ja minä — minä en voi ampua luotia vihatun kilpailiani sydämeen, sen tähden että hän on minun veljeni!
— Kustaa parooni parkaa!
— Mutta, — sanoi hän ja puristi kiivaasti kättäni, — on yksi neuvo, joka pelastaa onnemme. Rakastatteko minua, Ebba? Sanokaa vielä kerran että rakastatte minua! — Elämässä ja kuolemassa! — vastasin minä. — No hyvä, —- jatkoi hän, — sitten te heti seuraatte minua; vaununi odottavat puutarhaportilla, me ajamme kaupunkiin, jossa pappi odottaa meitä, rykmenttini pastori Suomesta, hän vihkii meidät vielä tänä yönä ja sitten, Ebbani, sitten minä lähden levollisena, sillä kirkon siteitä he eivät voi murtaa ja keväällä minä palajan saamaan anteeksiantoa isältänne!
— Vavistuksella minä odotan jatkoa.