— No niin, jollen olisi ollut niin innokas, niin ei teistä olisi tullut vapaaherratarta, ei ainakaan vielä täksi yöksi. Vanha rovasti, joka on meidän kynsissämme viljanhankinnan vuoksi, oli tänään ajanut kumoon ja taittanut käsivartensa. Se oli tyhmä kepponen meille, äiti! Onneksi oli juuri pari tuntia sitten saapunut uusi apulainen…
— Mutta et suinkaan sinä uskaltanut…?
— Olkaa huoleti, hän on aivan vieras paikkakunnalla ja hänen nimensä on von Dahlen. Matkalla minä suuntasin hänen mielensä meidän asiamme eduksi, tietysti, ja koska hän tuntuu olevan herkkäuskoinen ja siivo nuori mies, niin hän tulee tänne siinä vahvassa vakaumuksessa, että parooni sielunsa rauhan tähden on velvollinen tekemään kaiken sen, minkä me hänelle määräämme. Annas nyt minulle punaisen kamarin avain; pappi saa majoittautua sinne, kunnes häntä tarvitsemme.
— Punainen kamari! Voi, Sebastian!
— No, mikäs nyt taas? Avain, nopeasti!
Emännöitsiä kertoi pojallensa matkustavaisten tulosta, ilmoitti ketä he olivat, mitä aikomuksia hän luuli heillä olevan, kuinka hän oli salvannut heidät punaiseen kamariin, mitä epäluuloja paroonilla oli ja mitä hän itse oli tehnyt. Hän lopetti selittämällä, että vihkimisen piti tapahtua heti paikalla kahden luotettavimman palvelian läsnäollessa ja että varhain seuraavana aamuna oli hankittava matkustajille hevonen ja annettava heidän lähteä.
— Antaisimmeko heidän lähteä! Te puhutte ymmärryksenne mukaan! — huudahti poika suutuksissaan. — Te olette olevinanne sukkela, ettekä ymmärrä että tässä piilee jotain lemmon kujeita. Luuletteko että ämmä kakaroineen olisi uskaltanut tulla tähän sudenluolaan, jollei heillä olisi ollut jotain parempaa mielessä kuin herättää vanhan narrin sääliä? Mustatkaa naamani, jos sen ovat tehneet.
— Mitä sinä tarkoitat?
— He ajattelevat paljoa pitemmälle, kuin mitä te teette käärmeenkallollanne. Muistatteko vihkimätodistusta?
— Mitä, Sebastian, luuletko sinä…?