— Se ei sinuun koske. Rikos ei koskaan kuole, se palaa takaisin.
Nyt emännöitsiä tiesi sen minkä hän halusi. Vielä kerran hän kirosi varomattomuuttansa, että hän jätti paroonin yksin matkustavaisten kanssa, mutta hänen katumuksensa oli myöhäinen, eikä ollut muuta neuvoa kuin ehkäistä varomattomuutensa seurauksia.
— Vai niin, vai palaa se takaisin! No, minusta nähden on yhdentekevää, onko teillä yhtä verivihollista enemmän tai vähemmän elämässä; minä sanon vaan, mitä muut ovat sanoneet. Mutta hyvänen aika, tehän vapisette koko ruumiissanne parooni, varmaan te saatte halvauksen, parooni. Voi, voi sentään, kun koko maailma hylkää teidät, niin minä olen teidän luonanne, parooni, viime hetkellänne. Rakas, rakas parooni, ajatelkaa omantuntonne tähden lähtöänne, nyt kun vielä on aika, ja hyvittäkää, mitä vielä on hyvitettävissä; huomenna ehkä jo on liian myöhäistä. Hiljaa! Kuulen kulkusten kilinää. Tuolla Sebastian tulee papin keralla; olipa oikein kaitselmuksen sallimaa, että tulimme sitä tänä iltana ajatelleeksi. Vielä kerran, rakas parooni, eihän meistä kukaan tiedä, milloin Herra kutsuu meidät luoksensa; älkäämme jättäkö hetkeksikään hyvittämättä sitä pahaa, mitä me maailmassa olemme tehneet!
Ja hän kiiruhti ulos. Mutta vanha parooni tunsi olevansa niin merkillisen mielentilan vallassa, vaikka hänen ajatuksensa kääntyivät toiseen suuntaan, kuin oli tarkoitettu. — Hyvittää mitä vielä on hyvitettävissä, — hän toisti ajatuksissaan. — Ei meistä kukaan tiedä, milloin Herra kutsuu meidät luoksensa… Hän on oikeassa. Mutta hänelle minulla ei ole mitään hyvitettävää. Hän se alussa tunkeili luokseni, ja mitä minä kevytmielisyydessäni olen rikkonut, sacre nom ["pyhä nimi" (vakuutussana)], sen minä olen maksanut monen vuoden nöyryytyksillä ja niillä hyvillä teoilla, joita olen tuhlaillut noille kyykäärmeille Lisettelle ja Sebastianille, joita olen povellani elättänyt. Eikö minulla ole oikeutta vihata heitä, samoin kuin minulla oli oikeus vihata veljeäni? Mutta, mutta, mutta, vanha Drakenhjelm… jos sinä todellakin olet karkoittanut, ryöstänyt oman veljesi puolison, oman veljesi tyttären, häväissyt ja kuolettavasti loukannut heitä… jos se lopulta ei olisikaan totta mitä nuo valehtelevat käärmeet alituisesti ovat kuiskailleet korvaani… jos minä olen paaduttanut järkeäni vastustamaan sitä, jota muutamat sanovat omaksitunnoksi, ja sen sijaan liian halukkaasti kallistanut korvani kuulemaan itsekkäisyyden ja valheen sanoja… ja minä eroaisin elämästä vieden mukanani tämän hirveän epätietoisuuden, niin… Oi, Ebba Reutercrona, sinä, jota syvimmin olen rakastanut ja syvimmin olen solvaissut, sinä olisit saanut mitä hirveimmän koston!
Ja onneton vanhus väänteli käsiänsä:
— Eikö sanottu, että hän on täällä? — jatkoi hän — Täälläkö?… Eikö hän pelkää, että vielä kerran karkoitutan hänet lapsineen avaraan maailmaan? .. Mutta mitä hän minusta tahtoo? Vaatiiko hän minut tilille? Hänkö?… Jonka valepukuinen rakuuna vihki veljeni vaimoksi? Ma foi, se on naurettavaa… Ei, minä olen erehtynyt, se ei ole hän… Hän on nuori, kaunis, ylpeä, ei hän voi olla tuo kuihtunut, riutunut, arka olento, il faut pourtant qu'il reste quelque chose du passé… [täytyyhän kumminkin jäädä jotain entistä jäljelle]. Mutta kuitenkin, kuitenkin? Päätäni pyörryttää, tämä epäilys saattaa minut hulluksi. Minä menen noiden matkustavien luo ja sanon heille: hyvä herrasväki, suokaa minulle anteeksi, että niin sopimattomaan aikaan tulen teidän luoksenne, mutta… mutta minä en elä enää huomisaamuun.
Ja vanha parooni hoiperteli houreissaan ovelle, mutta kynnyksellä hän vaipui tunnottomana maahan. Raihnainen ruumis sortui sielun tulisiin tuskiin.
Sillä välin emännöitsiä oli mennyt Sebastiania vastaan. Tämä ei liioin viivytellyt. Hän tuli, mutta yksin. — No, — huudahti äiti kärsimättömästi, — missäs pappi?
— Älä sitä sure, armollinen vapaaherratar! — vastasi hän pilkallisesti. — Pappi on minun huoneessani toistaiseksi. Mutta vähälläpä olin saada tulla yksin, ja jollen olisi ollut niin innokas toimimaan teidän armonne uuden arvon hyväksi…
— Ei turhia puheita! Jatka, kiireesti!