— Mene tiehesi!
— Te olette kuumeessa, parooni, kovassa kuumeessa ja voitte saada halvauksen. Minun isävainajani, joka oli seitsemänkymmenen vuoden vanha, sairastui eräänä iltana aivan samaan tapaan ja hän kuoli yöllä. Niin, tiedättekö parooni, yöllä hän kuolla kupsahti, eikä hänellä ollut aikaa toimittaa taloansa eikä hyvittää syntiä, mitä hän oli maailmassa tehnyt…
— Mene tiehesi, sanon minä!
— On syntistä puhua sillä tavalla omasta isästänsä, mutta enpä toivoisi pahimman vihollisenikaan kuolevan sillä tavalla. Ajatelkaahan, parooni, jos tekin noin kuolla kutjahtaisitte, niin olisihan se kerrassaan hirveätä! Silloin varmaan rouva Hjelm ja nuo muut, jotka toivovat teille kaikkea mahdollisinta pahaa, sanoisivat: se on kaitselmuksen rangaistus! Mutta sehän on totta, hänhän on jo aikoja sitte kuollut.
— Kuka sen on sanonut?
— Kai minä sen tiedän, sillä minä kuulin sen eräältä, joka oli mukana hänen hautajaisissaan. Päivää myöhemmin karkasi tyttärentytär, joka kuuluu olevan irstas ihminen, ja liittyi kuljeksivan nuorallatanssijaseuran pariin.
— Sinä valehtelet!
— Voi, kuinka voitte semmoista sanoa, parooni? Se on niin totta kuin päivä; hän on haudattu Teiskossa.
— Sinä valehtelet. Hän on…
— Mitä hän on?