Ei vastausta.
— Hän jo nukkuu! Mutta kuulehan toki, isoäiti! Kun minä painoin toista ponninta, joka oli kauempana, niin avautui äkkiä noin kyynärän levyinen aukko seinään, ja siellä sisällä on monta paperitukkua… Hän ei kuule minua… hän nukkuu, isoäiti parka! No, armotontapa olisi häntä herättää. Minä valvon kunnes aamu koittaa.
Mitä nuo paperit sisältävät? Niin keltaisia ja vanhoja!… Kirjeitä! Se oli uskottavaa… toiset niin hienoja ja siroja, toiset ikäänkuin hiilihangolla vedeltyjä. Mitähän ne sisältävät? Oi, ne ovat varmaan hyvin tärkeitä, koska ne on pantu niin hyvään piilopaikkaan Katsotaanpa!… Mon cher baron! [Rakas parooni!] Vai ranskaa! Mutta tuo? Korkea sukuinen herra eversti ja monen ritarimerkin ritari!… Sellaisia harakanvarpaita. Saan nöyrimmästi ilmoittaa teille, herra eversti ja ritari, että minä käskyn mukaan olen jaattanut rahat kolmannen komppanian kesken ja olen huomannut aseman senkaltaiseksi, etenkin mitä alapäällikkyyteen tulee, että luulen voivani vastata heidän kiitoksestaan isänmaata kohtaan, siinä tapauksessa että kuningas… Hiljaa! Olin kuulevinani huutoa!
… Luultavasti erehdyin… siinä tapauksessa että kuningas, vastoin 72 vuoden hallitusmuotoa… ei… nyt se kuului jälleen… Voi, kuinka tämä on kamalaa! Jospa Tuomas vaan olisi täällä! Minun täytyy saada hänet käsiini! Jumalani, vahvista minua!
Samalla kuin Lotan tuska pääsi ilmoille näissä tahdottomissa huudahduksissa, painoi hän koko voimallansa ensimäistä ponninta. Hänen iloksensa ilmaisi ratina seinässä, että jokin antoi myöten. Hänen yhä edelleen ponnistellessaan jakautui vihdoin seinäpaperi, ja hän näki pitkän, kapean raon, josta kylmä viima virtasi häntä vastaan. Nyt oli sänky hänen tiellään. Se oli raskas, ja suurella vaivalla hänen onnistui saada se hiukan siirtymään. Sitten hän tarttui hiilihankoon, pisti sen kapeaan rakoon, ja siten hän sai auki murretuksi pienen salaoven, joka niin monen vuoden kuluessa oli ikäänkuin kasvanut kiinni seinään. Kun se oli tehty, niin hän heitti röijyn hartioilleen, veti päällyskengät jalkaansa ja kiiruhti ulos.
8. Kenen heistä pitää kuolla?
On jo aika meidän palata vanhan paroonin luo. Kun emännöitsiä oli puoleksi väkivoimalla sulkenut paroonin huoneesensa ja luuli olevansa täydellisesti turvassa molemmilta matkustavaisilta, jotka hän oli salvannut everstin huoneesen, niin hän palasi takaisin paroonin luo annettuaan erityisiä neuvoja pitkälle tummanveriselle, Eljas-nimiselle rengille.
Hän oli luullut tapaavansa isäntänsä tuollaisessa velttouden tilassa, joka aina seurasi hänen turhia ponnistuksiansa, kun hän joskus koetti irroittua emännöitsiän itsevaltaisuudesta ja joista ei ollut muuta etua, kuin että hän niiden avulla vain lujemmiksi takoi rasittavat kahleensa. Emännöitsiä oli siksi viekas, että huomasi siten valtansa vain kasvavan, ja sentähden hän mielelläänkin näki paroonin kiivastuvan. Tämä oli kissan leikkiä rotan kanssa; hetkeksi hän salli uhrinsa paeta, mutta sitä suuremmalla mielihyvällä hän heti taas heittäytyi sen niskaan ja raasti sen palasiksi.
Nyt sitä vastoin vanhuksen mielentila oli aivan tavaton. Hänen kuoppaiset poskensa hohtivat ja kuumeentuli paloi hänen muuten niin loistottomissa silmissänsä. Hän kulki pitkin askelin edestakaisin lattialla ja emännöitsiä ällistyi hetkeksi, kun parooni mittaili häntä terävällä katseellansa hänen astuessaan sisään. Hän aavisti, että tällä kertaa hän vain suurella taistelulla saattoi taivuttaa orjan mielen oman tahtonsa mukaan, ja hän päätti ottaa kaiken viekkautensa avukseen onnistuakseen. Mutta ennen kaikkea hänen tuli saada tietää mitä oli tapahtunut paroonin ja matkustavaisten välillä hänen poissaollessansa ja tunsiko hän vieraittensa oikeata nimeä.
— Taivainen taatto, miltä te näytätte, parooni! — alkoi hän. — Silmänne ovat niin raukeat ja poskenne kalvakat! Te olette sairas, parooni, hyvin sairas. Pankaa heti maata, tehän olette kuoleman kielissä, parooni.