— Pontimetko? Ei niitä ole kuin yksi.
— On, isoäiti, niitä on kaksi. Kun kynsi liikahti hiukan sivulle, niin tuli toinen esiin, ja kun se siirtyi vielä vähän enemmän, niin näkyi toinenkin ponnin toisen takaa.
— Yksi tai kaksi, se ei mitään merkitse, pikku Lotta; ne kuuluvat kumpikin oveen. Sinä näit nyt mitä halusit, utelias lapsi. Tule nukkumaan, minä olen väsynyt.
— En, isoäiti, ensin minun täytyy saada ovi auki.
— Oletko hupsu, tyttö? Ovi avautuu puutarhaan. Aiotko jähdyttää koko huoneen? Huu, minä olen tuntevinani kylmää viimaa.
— Hiukan kärsivällisyyttä vielä, isoäiti, aivan vähäsen vielä…
Ponnin on niin jäykkä… voi, minä loukkasin käteni!
— Älä ole itsepäinen, lapseni, nukutaan pois!
— Odota, kas noin… ei, se ei käy! Jospa minulla nyt olisi…
Rikhardin sormet… Koetanpa toista ponninta… Isoäiti! Isoäiti!
— Anna minun nukkua!
— Isoäiti, minä olen löytänyt kaapin.