— Mitä se hyödyttäisi? Tule, pane maata!
— Ei, odotahan hiukan! — Ja Lotta valitsi itselleen suurimman halon uunin luota, nousi jälleen tuolille ja iski voimakkaalla kädellä lohikäärmeen takajalkaan. Lotta oli maalaistyttö, jonka käsivarret olivat voimakkaat, vahvajäntereiset ja kangaspuitten ääressä lujentuneet.
— Lakkaa, lapseni; sinä lyöt vanhan lohikäärmeen palasiksi!
Mutta Lotta löi, — hän löi epätoivoisella voimalla, sillä ainoalta pelastuksen mahdollisuudelta näytti hänestä salaovi, josta he ehkä voisivat paeta. Ja kun hän löi oikein tarmonsa takaa, niin musertui takakäpälän koko alaosa palasiksi.
— Enkö sitä sanonut, järjetön lapsi! — torui isoäiti, kun hän kuuli pirstaleitten putoilevan lattialle. Mutta samalla Lotta riemuitsi:
— Isoäiti, se liikahti!
— Mikä liikahti?
— Rautakynsi. Se on siirtynyt paikaltaan. Odota hiukan! Kas noin. vielä isku… Jumalan kiitos, tuossa ne ovat!
— Mitkä?
— Pontimet!