— En, isoäiti, en vähäistäkään!
— No, käyhän alas sitte. Eikä meillä siitä mitään hyötyä olisikaan; minä tahdoin vain osottaa sinulle, että asunto on minulle tuttu. Mutta kuinka ihmeessä me olemme joutuneet tänne?
— Etkö muista, isoäiti? Meidän täytyi ajaa tänne rajuilmaa ja susia pakoon.
— Niin, niinhän se olikin. Katsoppas, lapseni, kaikki se mikä nyt minun sielussani liikkuu, on heikontanut muistini, mutta sitä vastoin aika viisikymmentä vuotta sitten on minulle niin selvänä, ikäänkuin se olisi ollut eilinen päivä. Käydessämme levolle, minä tahdon koettaa nukkua ja unhottaa, — unhottaa kaikki, kaikki, sillä muistot eivät tarjoa minulle muuta kuin suruja!… Se tulee siitä, että minä olin morsiamena vihkituolissa naamiopuvussa.
Samassa kuului kulkusten ääntä ja reki pysähtyi pihalle. Lotta muisti Tuomasta, joka ei vielä ollut saapunut, otti kynttilän käteensä ja aikoi mennä eteiseen katsomaan, eikö häntä näkyisi. Mutta häntä kohtasi kumma este: ovi, josta hän oli tullut sisään, oli lukittu ulkopuolelta.
Lotta meni toiselle ovelle… sitäkin oli mahdoton avata. Molemmat matkustavaiset olivat salvatut huoneesen.
Puna pakeni Lotan poskilta. Hän ajatteli ilkeän emännöitsiän puheita, vanhaa paroonia, joka niin itsepäisesti tahtoi pidättää heidät luonaan ja kun hän yhdisti siihen heidän oman turvattoman tilansa, erillään Tuomaasta ja suljettuina huoneesen, jonka saattoi avata kahdelta taholta ulkoapäin, mutta ei sisästä, niin hänestä tuntui päivän selvältä, että joku hirveä juoni oli heitä vastaan viritetty. Ehkäpä tahdottiin salaisesti karkoittaa heidät tieltä siinä tarkoituksessa, että päästäisiin vapaiksi kaikista kilpaperillisistä… Eihän kukaan talonväestä ollut nähnyt ketään muuta kuin Tuomaan… Ja mitä tuo kulkusten kilinä merkitsi niin myöhään illalla? Kuka siellä tuli ja mitä hän halusi?
Mitä enemmän Lotta sitä ajatteli, sitä selvemmältä hänestä näytti, että heitä uhkasi tuntematon, hirvittävä vaara; mutta mikä?
— Etkö pane jo maata, rakas lapseni? — kehotti isoäiti, joka oli heittäytynyt puolipukimissaan vuoteelle.
— En, isoäiti, minä ajattelen vielä tuota salaista ovea; minä olen niin kovasti utelias saadakseni nähdä sitä ja minun pitää vielä kerta koettaa.