— On, isoäiti, kyllä se on.
— No hyvä, työnnä koko voimallasi lohikäärmeen jalkaa ikkunaan päin.
— Se ei käy.
— Koitahan vielä; rauta on varmaan ruostunut.
— Mahdotonta; se on muurattu seinään kiinni.
— Se näyttää vain siltä. Ota jotain, millä voisit sitä lyödä, ota halko. Kas noin, vielä kerran. Eikö se liikahda?
— Ei lainkaan, isoäiti!
— Sepä on ihmeellistä! Kerrassaan mahdotonta, että olisin erehtynyt. Sinun isoisäsi, lapseni, oli kietoutunut senaikuisiin valtiollisiin tuumiin ja alituisesti hän sai olla valmis siihen, että jonakin päivänä hänen henkensä ja vapautensa joutuisi vaaraan. Senpä tähden hän laitatti tähän makuusuojaansa itse vuoteen taakse salaoven, josta hän voisi pelastautua äkillisen yllätyksen sattuessa, ja aika-ajoin oli satuloitu hevonen öisin alituisesti varalla täällä ulkopuolella.
— Onko hän itse sen kertonut, isoäiti?
— Ei, ei hän sitä itse kertonut, vaan vanha Liisa, korpraalin vaimo, joka miehensä kautta oli saanut vihiä salaisuudesta. Minä en ole koskaan nähnyt tuota ovea, mutta minä olen aivan varma siitä, että sellainen on olemassa. Etkö saa rautaa lainkaan liikahtamaan?