Huone oli jokseenkin suuri ja, samoin kuin kaikki muutkin Rautakylän huoneet, sangen korkea. Entiset, kallisarvoiset punaiset seinäpaperit, joista huone oli saanut nimensä, olivat repaleina: laastatusta katosta oli suuria kappaleita pudonnut alas ja paljaat paikat olivat kosteudesta mustuneet. Lattian öljymaalaus oli paraiten säilynyt, paikoittain oli vaan huoneesen tippunut vesi jättänyt pilkkuja jälkeensä. Vasemmalla ovesta, josta matkustavat olivat tulleet sisään, oli vielä toinen ovi, joka avautui saliin, mutta se oli nyt lukossa. Tämän oven toisella puolella oli suuri, komea ja hyvin säilynyt uuni komeroineen, joissa oli Fredrik II:n rintakuva. Oven toisella puolella taas oli sirotekoinen pähkinäpuinen lipasto.
Vastapäätä sisäänkäytävää oli kaksi ikkunaa, jotka avautuivat puutarhan puolelle ja niiden välissä kullattu pystykuvastin pöytineen. Oikealla puolella oli suuri uutimilla varustettu vuode, jonka arvatenkin kallisarvoiset verhot olivat otetut pois ja luultavasti käytetyt emännöitsiän pyhätöpöhameeksi. Koko kalustolla oli kankea ylimyksellinen ulkonäkö, vaikka se olikin rappiolla; mutta nojatuolit taaksepäin kaarevine nojineen ja silkkipäällyksineen olivat tavattoman mukavat.
Sillä aikaa kuin Lotta oli tässä tutkimuspuuhassansa, oli vanha rouva Hjelmkin erityisesti jännitetyllä uteliaisuudella hapuillut ympäri huonetta ja oli kädellään sivellyt kaikkia esineitä. Kun hän kosketti vuodetta ja huomasi että verhot siitä olivat poissa, niin hän säpsähti ja mietti hetken aikaa; sitten hän pudisteli päätänsä, astui edemmäksi, tuli uunin luo ja kopeloi komerossa, kosketteli rintakuvaa ja nyykäytti päätänsä, ikäänkuin hän olisi löytänyt etsittävänsä; sitten hän jatkoi tutkimisiaan ja nyykäytti jälleen päätänsä samalla tavalla kosketellessaan lipastoa ja kuvastinta. Vihdoin hän sanoi hiukan väräjävällä äänellä:
— Lotta, tiedätkö missä me nyt olemme?
— Minä en ole kysynyt. — vastasi tyttö, joka niin kauan kuin mahdollista tahtoi pitää salassa paikan nimeä.
— Tiedätkös, Lotta, minä olen vanha ja sokea, mutta on asioita, joita ihminen ei voi koskaan unohtaa, ja joista hän ei voi koskaan erehtyä. Me olemme Rautakylässä, isoisäsi makuuhuoneessa. Hyvä Jumala, mikä kohtalon sallimus! Me olemme saman katon alla kuin Magnus paroonikin ja minä olen puhunut hänen kanssansa!
— Se ei voi olla mahdollista, isoäiti!
— On kyllä; minä, joka en neljäänkymmeneen vuoteen ole ollut täällä, voin tarkoilleen kuvailla sinulle jokaisen kalun täällä, vaikkapa aika ja ihmiset ovat paljon muuttaneet. Tuo kuvastin on kullattu; ylimpänä koristeiden keskellä näet vapaaherraisen kruunun lohikäärmeen pään yläpuolella; se on isoisäsi vaakuna. Rintakuva tuolla kuvaa Fredrik II:sta ja vuoteen uutimet, jotka nyt ovat otetut pois, olivat kiinnitetyt kullatulla, pronssisella, nelijalkaisella lohikäärmeellä.
— Se on vielä paikoillaan.
— Aivan oikein. No, katsos, minun muistini ei petä! Mutta minä kerron sinulle jotain, jota sinä, eikä liioin kukaan muukaan tiedä. Nousehan tuolille ja katso, onko lohikäärmeen oikeanpuolinen takajalka kiinnitetty seinään rautakynnellä.